Tämä tammikuu on harmaa ja sateinen. Liukas ja pimeä. Mutta ei tämä ole ensimmäinen tällainen talvi. Muistan vielä talven, jolloin asuimme Sääksmäellä ja kävin koulua Valkeakoskella. Sipulikukat kukkivat kaupungin puutarhoissa jo ennen joulua. Se tuntui oudolta silloin. Toinen talvi, ihan samanlainen kuin tämä oli vv. 1974 talvi. Lauttasaari oli jääkenttä, jossa seikkailin lastenrattaiden ja lasteni kanssa. Emme kaatuneet kertaakaan, vaikka pelkäsin kovasti.

Olen taas sukuni valokuvien parissa. Tarkoituksena saada isovanhempieni kansio valmiiksi. Vanhojen kuvien kanssa on sama aina. Kuvat tuovat mieleen muistoja ja tunteita. – Tuosta ihmisestä en koskaan oppinut pitämään, – tuo ihminen oli aina niin iloinen, vaikka elämä koetteli, – miksi tuo ihminen aina jaksoi marista, vaikka olisi ollut syytä iloita monista asioista… Joillekin antaa anteeksi pahat sanat, joidenkin poskea tekisi mieli silittää, joillekin olisi mukava kertoa elämästä…jne

Sitten aina löytää valokuvien joukosta myös dokumenttejä, joita on tullut tallennettua. Niin taas tänään löysin kestikievarisivun Rantasalmelta. Kestikievarista on tullut perheellemme rasite, koska emme ole siitä koskaan kuulleet, ennenkuin matkailun myötä sellainen luotiin. Antaahan se uskottavuutta, kun on perinteitä? Itse kuitenkin uskon, että se mikä on oikeasti ollut – olipa se vaikka miten vähäistä – on paljon arvokkaampaa kuin ns. tarinat. Tänään ajattelin, että minullakin on jo perspektiiviä elämään, koska olen syntynyt 1940-luvulla, syntymästäni taaksepäin samanverran ollaan 1800-luvun nälkävuosissa. Kamala aika, jolloin kuoli valtavasti ihmisiä nälkään. Osa jopa siksi, että yritettiin keksiä tapoja auttaa ihmisiä. Aputoimet toivat huonokuntoiset ihmiset yhteen ja he sairastuttivat toinen toisensa ja kuolivat. Nythän ilmastonmuutos voi tuoda ihan kamalia säitä, jolloin ruokaa vain ei ole. Ja maailmassa soditaan ja pilataan valtavilla taisteluilla meidän arvokas ilmamme.

Uusi vuosi 2020 on aloitettu opiskelemalla maailman valtiot ulkoa. Haasteen antoi lapsenlapseni ja oitis siihen tartuin. Pitäähän tietää missä mikin valtio sijaitsee. Maita on 197. Ne ovat useat ihan eri nimisiä kuin muinoin. Muistin lapsena tietysti Afrikan maat ulkoa, mutta nyt on tehnyt tiukkaa. Ikä varmaan vaikuttaa siihen, että on hitaampi; tekee virheitä eikä muista kirjoittaneensa jo nimeä. Pah! Joten lopputulos on se, että valtiot on jo tiedossa, mutta osa puuttuu aina! Samoin saaristojen nimet eivät muistu toivotulla nopeudella mieleen ja aika, 15 min, on jo mennyt. Hah! Siitä huolimatta olen muutamassa päivässä päässyt 173:en. Aluksi sain vähän yli neljäkymmentä muistiinisiinä samassa ajassa. Opin uutta vieläkin, joka on näin todistettu.

Olen myös alkanut opiskella italian kieltä katsomalla italialaisia sarjoja ja elokuvia. Sanat alkavat palautua mieleen. Tapasin taannoin ystäviäni Roomasta ja puhuimme mm. elokuvista. Puhuimme etupäässä englanniksi. Ystäväni rakastavat suomalaisia elokuvia ja Esa Pekka Salosta. Minä taas rakastin 60-70 luvuilla italialaisia elokuvia. Fellini, Taviani veljekset olivat suosikkiohjaajia, mutta katsoin myös ihan kaikki neorealistiset elokuvat, jotka oli nähtävissä Helsingissä. Fellinin Amarcordin katsoin viisi kertaa melkein peräkkäin. Se oli niin hyvä. Ystäväni puhui Amarcordista ja alkoi kertomaan enosta, joka kiipesi puuhun ja sieltä huusi avaralla lakeudella: ”Vorrei una donna!” Niin tein minäkin kahvilassa ja ystäväni katsoivat huolestuneena ympärilleen huusinko peräti liian kovaa. No! Kukaan ei ollut ainakaan kovin hädissään. Tuo eno on muuten sisilialainen koomikko. Sain kirjastosta lainaksi Nino Rotan ja muuta Fellinin elokuvien musiikkia. Tänä aamuna kuuntelin levyjä, ties kuinka monennenko kerran, ja nukahdin ihanaan uneen. Nino Rotahan on säveltänyt myös Kummisedän musiikkia. Ja se haikea teema, se koskettaa joka kerran, kun sen kuulee.

Vielä kerron roomalaisista ystävistäni, että he ovat käyneet Villa Lantessa, kun siellä esitetään suomalaisia elokuvia, aina keväisin. Ja Sorjonen on se sarja, jota he katsovat innoissaan. Sarja, jota itse en ole katsonut kuin ihan vähän joulun seutuun. Rikostarinoista en juuri innostu. Mutta aina joutuu samantien perumaan sanansa, koska juuri luin tiiliskiven nimeltä Shantaram. Kirja oli mielestäni taitavasti kirjoitettu rikoksista ja elämästä Bombayssa. Rikokset olivat huume, passi- rahanpesu jne. tyylisiä. Minuun teki vaikutuksen paikallistuntemus, ihmissuhteet, tapa elää. Niin ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin hän joka oli sen kaiken elänyt. Niin olikin, että kirjailija oli rikollinen, joka tiesi mistä kirjoitti. Hänen nimensä on Gregory David Roberts ja kirja on kiehtova.

Olen etsinyt tietoja suvustani vuosikausia, mutta minulla ei ole ollut käsissäni pitkään aikaan Heiskaset sukukirjaa. En muistanut, että siellä on kopio Hänen Keisarillisen majesteettinsa käskystä, jonka Eino Heiskanen oli hankkinut sukuseuran perustamisen aikoihin, ilmeisesti Kansallisarkistosta. Meillehän on kerrottu uutta tarinaa viime aikoina, että tsaari on lahjoittanut maat hyvää sotilaspalvelua vastaan. Kyläläisenä olen ihmetellyt kenelle Heiskaselle?, kuka tsaari? milloin?, kun lahjoituksesta ei ole ikinä kerrottu perheen muistitiedoissa, vaikka monia muita muistoja on. Mutta todellakin tällainen asiakirja löytyy , jossa Paavo Antoninpoika 1798, Niilo Antoninpoika 1803, Tahvo Niilonpoika 1796, Olli Niilonpojan leski 1798 ja leski Maria Tolvanen ja Kalle Ollinpoika 1808 ovat maksaneet kolme ruplaa 78 kopeekkaa hopeassa saadakseen tilansa perintötilaksi. Keisari, joka oli tuolloin Aleksaneri II, on antunut 8:s elokuuta 1856, Porosalmen Heiskasille perintötilaoikeuden. Laitan valokuvan mukaan asiakirjasta.

Tapasin opettajani Helsingissä. Hän on työskennellyt V.A. Heiskasen kanssa tähtitieteen parissa ja kysyi minulta, olemmeko sukua. Muistin heti, että olen käynyt hänen muistomerkillään Kangaslammilla silloin, kun sukumme kantatalossa juhlittiin 400-vuotista historiaa. Vikipediasta luin hänestä enemmän, koska en enää muistanut hänen ansioitaan.

Ajattelin jo Rauhamäessä tuolloin, kuinka vaarallista on ollut asua ja elää rajaseudulla, kun soditaan ja ryöstetään vuosikymmenestä toiseen. Kuinka on ollut mahdollista säilyttää talo saman suvun hallussa niin kauan? Rahwaan historian kirjoittajaa Perttu Immosta on kiittäminen tarkoista selvityksistä tuolta ajalta. Kuinka Heiskaset selvisivät koettelemuksista? Ehkä yksi, merkittävä syy, on ollut, ettei Porosalmelle johtanut teitä; se oli kaukana myös Karjalan talvitiestä. Porosalmi oli suuren Peonsaaren takana ”turvassa”. Karjalan talvitie oli luonnollisesti reitillä Vaahersalo-Oravi. Oraviinhan myös kuljetettiin 1850- luvulla Tuusjärvestä järvimalmia ruukin tarpeisiin talvitietä pitkin, kertovat tuusmäkeläiset.

Aina kun menen Helsinkiin menen kotikaupunkiini. Tällä kertaa olin Helsinki-Rantasalmi seuran vieraana kertomassa Emil Tolvasesta kertovasta kirjasta. Tupa oli täynnä Arthur-hotellin sviitissä. Tapahtuma toi mieleeni muistojani nuoruuteni Helsinki-Rantasalmi seurasta. Kävinhän jo 15-16 vuotiaana kokouksissa. Isäni serkku Hellen Katri Ihalainen toimi silloin myös sukuseuran johdossa. En muista tarkalleen kummanko seuran tilaisuudet olivat missäkin, mutta oli upeaa käydä mm. Kestikartanossa, Balderin salissa, Ylioppilaiden talossa ja Pauligin huvilassa. Kaikki tunnelmallisia, historiallisia paikkoja. Tilaisuuksissa esiintyivät monet nimekkäät musiikin ammattilaiset kuten Meri Loudos, Raili Kostia ja Liisa Pohjola. Kati näytti meille diojaan maailmalta, esitys kesti aina ainakin puolitoista tuntia, koska oli paljon kerrottavaa. Kerran meillä oli yhteinen mannekiiniesitys. Pukeuduimme Katin tuomiin kansanpukuihin eri puolilta maailmaa. Myös missikisat järjestettiin – tuolloin olin ensimmäinen perintöprinsessa sisareni kanssa. Voittaja on jäänyt unholaan.

Tapasin myös opettajani. Harvoin olen nauttinut taidekeskustelusta niin paljon kuin Ateneumin kahvilassa käymämme. Kävimme Laurin kanssa myös katsomassa Ruovesi-näyttelyä hänen osaltaan. Sain henkilökohtaisen opastuksen, jollaista en osannut edes odottaa. Tunsin suurta kiitollisuutta.

Tällä matkalla pääsin myös käymään Tampereella ystävieni luona. Tampereen näyttelyistä tällä kertaa kohokohta oli Ostia. Se oli Rooman satamakaupunki ja sen raunioista on löytynyt mahtavasti historiasta kertovia esineitä ja rakenteita. Näyttely oli silmiä avaava hieno kokemus – tärkeät elämän perusasiat ovat edelleen melkein samanlaiset. Kiertelin Vapriikissa muissakin museossa siellä täällä ja eksyin Paavo Korhosen keräämien kivien äärelle. Upea näyttely tämäkin ja Paavo Korhosen omat selostukset videolta olivat hauskoja ja valaisevia. Tuntui kuin hän olisi puhunut juuri minulle – minäkin rakastan hienoja kiviä.

Palasin Helsinkiin ja tapasin vielä ystäviäni Helsingistä ja Roomasta. Näitä ystäviäni yhdistää sama, yllättävä tapa, millä tavalla olen heihin tutustunut. Sattumalta, epätodennäköisessä paikassa ja vieläpä hyvin lyhyesti tapasimme ensimmäisellä kerralla. Olen onnellinen kun meillä ihmisillä on ihana lahja, intuitio; taju toisesta ihmisestä vain lyhyen tapaamisen aikana. Tällainen kohtaaminen voi olla alku elämän pituiselle ystävyydelle ja rakkaudelle.

Itsenäisyyspäivänä sitten istuinkin kotona yksin nauttimassa kodin lämmöstä ja matkan muistoista ja hyvästä musiikista.