Olen tehnyt vuosikausia työtä saadakseni kalliolleni niityn. Nyt se alkaa olla olemassa kukkaloistossaan. Olen kantanut sinne kukkapuskia, joissa kukkivat kedon kukat; istuttanut joitakin lajeja, tosin huonolla menestyksellä, toivonut uusien lajien vain ilmaantuvan. Ja niin minulla on ihailtavana niitty ja sen asukkaat.

Tähän listaan kukkia, joita niityllä kasvaa:

Ensinnäkin kielot, metsäruusu, kanerva, puolukka, mustikka, leinikkejä eri lajeja, mäkitervakko, kissankello, ketoneilikka, mäkikuisma, metsäorvokki, isomaksaruoho, keltamaksaruoho, ruusujuuri, lillukka, ojakellukka, kyläkellukka, hanhikkeja, ahomansikka, poimulehti, hiirenvirna, niitynätkelmä, valkoapila, puna-apila, maitohorsma, nokkonen, kurjenpolvi, koiranputki, kumina, ahomatara, keltamatara, ukonmansikka, lemmikki, maahumala, rohtotädyke, ratamo, harakankello, hirvenkello, siankärsämö, pietaryrtti, päivänkakkara, keltasaunio, syysmaitiainen, voikukka, huopakeltamo, metsätähti, oravanmarja, sudenmarja, vadelma…

puhumattakaan heinistä…

Niinpä niityllä vaeltavat perhoset ja muut pörriäiset niin mielellään. Pari viikkoa sitten lenteli pihalleni amiraaliperhonen. Viipyi päivän ja jatkoi matkaansa. Syksyn perhoskukkia ovat puutarhakukat, joista suosituinpia ovat aurinkotähti ja nauhukset. Joskus yhdessä kukkaryhmässä on kymmeniä perhosia ja pörriäisiä. Silloin tuntuu niin hyvältä ja olo onnelliselta.

Minne asti? Koko kesän ajan joka päivä, taukoamatta aamu seitsemästä ilta kymmeneen. Kaiku toistaa metelin. Tällä hetkellä kallioon porataan reikiä, porataan reikiä, porataam reikiä. Sitten ammutaan ja sitten ammutaan ja sitten niitä kivia kasataan ja kasataan. Kaksi suurta konetta pauhaa tällä hetkellä. On helluntaiaatto ja kesän pyhään valmistautuminen muualla kenties, muttei meidän kylässä.

Ihana kevätsää; aurinko paistaa, alkaa olla lämmintä; linnut laulavat ja jopa kuikkapari on tullut omalle lahdelleen. Mutta! Miten voit nauttia ulkonaolosta, kun joka keväinen mekkala lomakylien rakennustyömailta ylittää normaalin äänimaailman. Koronan olisi luullut hiljentävän rakentamisen. Mitä vielä! Tuli avustuksia ja nehän pitää saada käyttää ryminällä. Melu alkaa aamuseitsemästä ja päättyy myöhään illalla. Yhtenäkin iltana ammuttiin kalliota vielä myöhään ja ilman varoitusääntä. Kuulosti myös siltä, että kivet sinkoilivat ilman patjoja minne sattuivat. Kuka valvoo korona-aikoina rakennustyömaita?

Luin juuri palkitun Pentti Linkolan elämänkerran. Hän kirjoittaa voivansa pahoin, kun hänen lähellään kasvaneita metsiä kaadettiin. Minulla on ihan sama tunne: kuvottava. Eikä tunne lähde pois ajattelemalla tai toivomalla. Muistan ne paikat, joita nyt rakennetaan kauniina ja tärkeinä itselleni, kyläni aarteina. Tunne siitä, että ökyrikkaat tulevat tänne maksamalla isoja rahoja ja vievät rauhan ja kotiseudun arvokkaat alueet itselleen; tuntuu pahalta.

Kuuntelen paljon tiedetoimitusta ja ajankohtaisohjelmia radiosta. Tässä taannoin Helsingin Yliopiston professori puhui tulevasta. Hän varoitti, että seuraava haaste mihin ihmiskunta joutuu varautumaan on ruoan puuttuminen. Ja kun ihmisillä on nälkä, tapahtuu pahoja. Nyt pitäisi varautua omavaraisuuteen; olla itsekäs ja miettiä miten kasvattaa kotoperäisiä kasveja suomalaisille. Tässä yhteydessä mietin sitä, että onko tulevaisuudessa luksusmatkailijoita tarpeeksi meidänkin kylän matkailukyliin? Ja kuka kaiken tämän jälkeen enää halua matkustaa minnekään turhan takia.

Olen matkustellut itsekin useimmissa Euroopan maissa, joissakin monesti ja kieltämättä haluaisin käydä vielä Prahassa ja Roomassa kuljeskelemassa ja nauttimassa vanhoista kaupungeista. Onneksi olen käynyt matalan budjetin matkoilla ja enimmäkseen nauttinut kulttuurista ja vieläpä muistan miltä tuntui olla vaikkapa Taraf de Haidouksin konsertissa Prahan kuninkaanlinnan maneesilla vesisateessa ihmisten kanssa, jotka eivät voineet lähteä pois, vaikka konsertti oli jo loppu ja romanialaiset korjailivat soittokamojaan pois lopen väsyneinä.

Tänä vuonna jäiden lähtö on varsinainen jännitysnäytelmä. Lahdella, jonka poukamassa asun, on vielä jääkansi. Aamulla jopa paksusti lunta. Hohhoijaa! Koko talven ajan rannat olivat sulat ja jäille ei juuri ollut menemistä. Kävin kyllä muutaman kerran vähän pitemmällä potkurilla, mutta vähemmän kuin koskaan. Ajattelin, että eipä aikaakaan, kun jäät ovat poissa. Mutta ei. Tänä aamuna riitettä riitti rantaan asti. Nyt kun katson ulos ranta on sentään vapaa ja siitä alkaa harmaa, ohut jääkenttä. Västäräkkipari kipittää aivan jään reunaa kevätmielellä ja tuo iloa korona arkeen. Olen myös nähnyt koskelon, sinisorsaparin ja joutsenet lähietäisyydellä. Vene on vielä mailla. Milloin? Oi milloin pääseekään järvelle. Eilen olin mennä kastautumaan, mutta vielä se jäi. Kahlasin tosin rantavedessä.

Nyt sininen taivas heijastaa jäälle ja avoimeen veteen sinensä ja vaaleat pilvet kaunistavat maisemaa. Odotan rentukoiden kukintaa. Ei yhtään tiedä kuinka paljon niitä tulee. Viime syksynä tein mittavan siivouksen ryteikköisessä rannassa, kun vettä ei ollut ja jos nyt rentukat jaksavat kukkia, niillä on tilaa koko rannan alueella. Sinivuokot jo hämmästyttävät sinellään monin paikoin. Ne ovat levinneet sinne tänne. Jotkut paremmin kuin toiset; kolmea erilaista on nähtävissä. Oli myös punainen vuokko Sääksämäen harjulta ystäväni tuomana, mutta se hävisi Savon pöpeliköissä kokonaan. Neljätoista vuotiaana asuin kuukauden Sääksmäellä kanttorin perheessä ja pääsin tutustumaan Sääksmäen harjujen kauneuteen. Olisipa hienoa joskus käydä sielläkin. Nähdä ne paikat, joissa on ikinä asunut. Viime äitinepäivänä ajelimme poikani ja pojanpoikani kanssa Kirkkonummen kaikki asuinpaikat. Täytyy sanoa, että paljon oli muuttunut. Vain yksi oli säilynyt suurin piirtein samanlaisena maisemaltaan – Sjökulla gård. Samat pellot ja rakennukset kuin silloinkin oli kun siellä asuimme.

Tällä välin pilvet ovat kasvaneet jo valtavaksi, jää taas harmaantuu, tuuli yltyy – kohta, niin toivon, jäät todennäköisesti lähtevät.