Tänään on ollut ihmeellinen kulttuuripäivä, vaikka aamulla ei siltä tuntunut, kun päähän särki ja väsytti. Aamiaisen jälkeen en jaksanut heti lähteä aamun muihin hommiin vaan jäin lukemaan Jorge Amadon kirjaa Ilojen Paratiisi. Sen nappasin kirjaston ”ota tästä” laatikosta. Amadoa olen lukenut aiemminkin ja ihastellut hänen värikästä tapaansa kirjoittaa. Tämä kirja on vahvasti yhteiskuntapoliittinen kirja, jonka elämänriemu loppuu ”edistyksen” ja ”lain” saapuessa kaupunkiin ja sen lisäksi; nimenvaihdos, tuomiokunta, kaupunki, kirkko, huvilat, hienostotalot, englantilaiset katukiveykset, pormestari, kirkkoherra, yleinen syyttäjä ja tuomari, tuomioistuin, vankila, vapaamuurarijärjestelmä, klubi, ja kirjallisuusseura…

Sitten kuuntelin Välilevyjä aiheenaan Manala. Nauroin ääneen kuunnellessani aiheen kuljetusta musiikin lomassa. Herkullinen aihe – jota on käsitelty monin tavoin musiikin ja muiden taiteen alojen toimesta. Kannattaa kuunnella ja innostua.

Olin jo aiemmin pongannut Maria Callaksesta kertovan dokumentin ja sain senkin katsottua tänään. Olen aina utelias taiteilijoiden elämästä kertovista dokumenteistä tai elämänkerroista. Aina sama. Kun he itse pääsevät kertomaan tarinaansa, se koskettaa eri tavalla kuin jonkun toisen kirjoittamana. Maria Callaksen kasvot, hänen äänensä, hänen karismansa kertoivat ihmisestä, joka aina teki parhaansa. Monet upeat laulajat ovat väsyneet ja sortuneet kuka mitenkin. He yrittävät vastata yleisön vaatimuksiin ja alkavat käyttää alkoholia tai huumeita jaksaakseen. Lepotauot pelottavat; unohtaako yleisö minut. Rauli Baddding Somerjoki on esimerkki laulajasta, jota ei ole unohdettu. Näin hänet kerran Atskin bileissä. Silloin kampanjoitiin Lepakkoluolan puolesta ja monet olivat meikanneet itsensä lepakkolaiseksi. Mielenkiintoinen ilta. Rauli oli pääesiintyjä. Olin aivan lähellä, kun hän valmistautui esitykseensä. Hän oli aivan hukassa. Tuntui. Kampasi tukkaansa loputtomasti, kulki seinänvieriä ja taas kampasi tukkaansa. Sitä kesti ja kesti. Sitten hän nousi esiintymään ja lauloi niinkuin Badding vain osasi.

Tässä päivän kulttuuriannista suurin osa. Vielä oli joitain pieniä iloja, joista ei sen enempää. Ajattelin olevani suuronnekas, kun sain nauttia kaikesta tästä tänään, vaikka päähän koskikin ja väsytti.

Uskaltauduin viimein kävelylle Porosalmen metsiin. Tekosyynä oli etsiä sieniä, vaikka oli jo tiedossa, ettei sieniä edes löydä lumen alta. Se, mikä oli ennen metsää, oli nyt täynnä rikkirevittyjä väyliä näköetäisyydellä toinen toisistaan. Väylät olivat leveitä kuin hiekkatiet; puuroskat kumottu väylien varrelle miten kuten. Itkin. Miksiköhän näitä väyliä ei oltu tehty ”hiljaa hyvää tulee” ajatuksella, jolloin maisema olisi saattanut näyttää siedettävältä. Mietin kenelle tällaiset kulkutiet on tehty. Ei ainakaan laiselleni luontoa rakastavalle, vanhalle ihmiselle. Ovatko nuoremmat ihmiset jo sokeita ja välinpitämättömiä luonnon arvoille? Haluavatko he tällaista vai olisiko ollut heistäkin arvokkaampaa edetä hitaammin? Nyt emme voi kukaan enää vaikuttaa lopputulokseen; jäljet näkyvät kymmeniä vuosia kallioperäisessä metsässä, joka muutenkin kasvaa hitaasti. Olin jo lapsesta käynyt näissä maisemissa mustikassa. Muistan yhä lammen rannalta nousevat korpikuuset. Hirvet, jotka kuljeskelivat suolla. Korppipariskunnan, joka asui alueella sekä hiljaisuuden ja rauhan. Suon tuoksun. Ne, jotka siellä nyt kulkevat eivät ikinä voi löytää sitä lumottua maisemaa.

Upea ruska tai ainakin melkein. Savonlinnan vaahterat ja muutkin puut hehkuvat; meillä ei ole ihan samanlaista, mutta upeaa silti. Tuli käytyä Lapissa muutama viikko sitten. Siellä oli satanut ja siellä oli lämmintä yhä; maaruska vasta alkamassa. Tärkeintä oli kuitenkin vaeltaminen ikimetsissä ja kuruissa, jotka olivat kuin satujen maailmasta. Pyhän maasto on sellainen, jota en ole missään ikinä nähnyt. Tuntureiden kallioiset rinteet, joita aika paloittelee pienemmiksi palasiksi vähä vähältä. Toisaalta oli tarkkailtava jalkojaan ettei kompastelisi, joten varmasti paljon jäi näkemättä, kun joka hetki ei voinut pysähtyäkään.

Pyhätunturin läheisyydessä oleva keskus oli maltillisesti rakennettu, joten siellä oli mukava tunnelma. Luontokeskus oli viihtyisä ja kahvilassa mainiota ruokaa lenkkeilyn päätteksi. Luontokeskuksen näyttely oli myös hieno opaste Pyhälle. Ja mikä hienointa saimme nauttia aidosta savusaunasta ja Pyhäjärven veden puhtaudesta.

Pyhällä harmittelin oman kotikuntani tilannetta, kun meidän luontokeskuksemme lakkautettiin, geologinen näyttely hävitettiin ja geologinen polku tuhottiin. Ne kaikki olisivat olleet hienoja kohteita matkailijoille; aitoja oppaita alueen luontoon. Meillähän kylämme vuoret ovat vanhinta peruskalliota Suomessa ja nekin ovat olleet Alppien korkuiset muinoin; näin kertoivat geologit meille kyläläisille. Kuka osaa kertoa näistä asioista nykyään turisteille?

Lapissa ei ollut ruskaa, mutta meillä Savossa se parhaillaan syvenee. Tänään satoi ensi kerran lunta vähän. Ei vielä kymmentä senttiä niinkuin Kuopion suunnalla, mutta kuitenkin. Oi, tulisipa vielä lämpimiä syyspäiviä, jolloin voisi mennä järvelle saarten ruskaa ihailemaan.

eivät loppune tänäkään vuonna. Kirjoitin listan hommistani, mitä pitäisi tehdä, mutta uusia pukkaa. Onneksi suunniteltu Helsingin reissu peruuntui ja voin keskittyä vielä kohtalaisen lämpimään aikaan muutamiin ajankohtaisiin puuhiin.

Eilen sain kammettua muutaman rantakiven pois. Ne ovat raapineet veneen pohjaa. Luulinkohan, että ne ovat niin suuria, etteivät ne liiku vai ovatko voimaneet karttuneet viime aikoina. Ne liikkuivat sen verran, että rantareitti veneelle on selvä. Tekisi mieli lähteä vesille, mutta ehkä iltapäivällä, kun on lämpimämpää. Vielä voisi yrittää kalastustakin. Veneessä tulee syksyisellä järvellä aina kylmä, mutta kun pukee ja pukee kerroksia, kyllä siellä tarjennee jonkin aikaa.

Kurtturuusut pitäisi saada kokonaan torjuttua. Halusin niitä pihaani, paikkaan, jossa ei kasva oikein mitään. Ne kituivat vuosia, mutta tietysti nyt ne ovat jo vallanneet ison alueen ja torjuminen tulee olemaan hankalaa. Katkaisin ne ja nyt ne lienevät kuivahtaneet, joten notski tehköön tehtävänsä ja ruusut saavat jonkinlaista kyytiä. Kurtturuusun oksista oli tänä kesänä myös hyötynsä. Perunanvarsien kimppuun kävi valkohäntäpeura, kuten joka kesä. Sato jäi niukaksi, koska tuoreet, herkulliset ensimmäiset varret menivät sen siliän tien, mutta sen jälkeen kun piikkiset ruusun varret oli ladottu perunan versojen päälle, ne vaikeuttivat herkuttelua ja perunanvarret saivat kasvaa rauhassa. Myyriä varten ripottelin currya vaon pohjalle. Ensi vuonna pitänee miettiä kannattaako tämä vaiva. Tosin ne vähät perunat, joita sain, olivat ja ovat herkullisia.

Marjankeruu on jatkunut tänne asti. Tosin luulin, etten löydä mistään puolukoita. Hätiin tuli sisareni, jonka kanssa kävimme puolukassa. Kaksi ja puoli ämpärillistä herkullisia puolukoita oli mielestäni suuri metsän lahja. Sienilahjasta en vielä tiedä; pitäisi mennä sienipaikoille. Puolukkareissulla ei syötäviä sieniä näkynyt; pihassa sentään oli pari hyvää tattia. Mutta nyt pihalle ruusuja tuhoamaan.