Parina päivänä luonnossa putsailtiin puita. Tavallisella kävelypolullani oli mattona kuusen neulasia ja kuivahtaneita koivunoksia. Tykkylummet eivät aiheuttaneet täällä suurempia vahinkoja ja nyt vielä mahtituuli putsaili roskat. On jo ihan kevätmieli; päivänvalo, jota olimme vailla, on palannut. Sitä menee muutaman kuukauden hämyssä melkein huomaamattaan ja sitten kun valo saapuu, huomaa mitä vailla on oltu.

Olen kotonakin siivoillut, koska vuosien kerrokset alkoivat ahdistaa. Vaikea on luopua, mutta sitten kun sen on tehnyt, miten mahtava tunne. Katselen kakkuvuokia; montako pitää olla? Milloin viimeksi paistoin kakun? Kun minulla oli kahvila Taiga; kakkuja paistettiin jonkin verran. Nyt en paista? Ja piste! Montako pullavatia tai -koria tarvitaan yhden hengen taloudessa? Tarvitaanko vieraita varten? Kuinka usein laitan pullapitkoa vadille? En milloinkaan enää! Montako purkkia tarvitsen jauhoille tai yrteille? Kasseja? Käsilaukkuja? Jne. Lista on loputon tai tuntuu loputtomalta. Ajattelen tavarat kuutioina. Kuinka monta kuutiota näistä tulee tai edes osakuutiota. Miksi komerot eivät riitä? Sekin vielä? Miksi pitää olla tavaroita, kun ei ole edes komeroita. Kaikenkaikkiaan ihan mielenkiintoista siivota. Viime vuonna keksin vanhoille matoille uuden elämän; levitin ne kasvimaan käytäville estämään rikkakasvien leviämisen. Puutarhani oli kuin sali! Salin tunne pitää saada myös sisälle jokaiseen huoneeseeni, ja siitä syystä karsin!

Muistui mieleeni vanha tapa, kun isä sai paljon matikoita katiskalla; ne säilöttiin hankeen ja otettiin sieltä ruoaksi. Meillä ”matikkahanki” oli kinoksessa, joka aina kehkeytyi ihan portaiden lähelle. Kerroin muistostani serkulleni, joka myös muisti matikoiden säilömisen. Heillä paikka oli räystään alla, jonne kerääntyi tiukkaa lunta paljon. Muisto tuli mieleeni syystä, että sulatin pakastimeni vihdoinkin. Halusin tietää kuinka paljon pakastemarjoja ja muita pakastettuja ruokia oli vielä täksi talveksi. On kyllä! On syytä syödä viime kesän marjoja, joita kertyikin aika mukavasti, vaikka olikin niin kuiva ja kuuma kesä.

Kevätaurinko vie ajatukset jo puutarhaan ja kasvatukseen. Viime kesänä odottelin isoa mansikkasatoa, mutta poissaollessani kaikki raakileetkin olivat kadonneet, joten sain muutaman mansikan. Valkohäntäpeuraemo kolmine vasoineen piti puutarhaa herkkupöytänään. Peuroille kelpaa perunan varret ja porkkanan naatit, joten hyvästi sato. Tulevana kesänä teen mahtavan pelätin seisomaan keskelle tarhaa. Pelottaneeko se? Onneksi omenasato oli mainio, kuten vadelmasatokin. Soseet ovat talven herkkujani. Mukava paistaa lettuja puuhellalla illalla ja herkutella letuilla ja hillolla. Ensi kesänä en yritä mansikoita – riittää kun saan villejä herkkuja.

Tänään on pikkupakkanen; eilen nuoskaa. Tein polun saunalle. Lumi oli aivan vetistä lähellä maan pintaan ja raskasta. Lämmitin myös saunan. Paras sauna on oma ja sekin on ihanaa, että saunoo yksin omalla tahdillaan. Ainakin joskus. Tänään on upea esitys netissä Thais-ooppera. Odottelen iltaa, paistan ehkä lettuja ja haudutan hyvää venäläistä teetä. Kulttuuri-ilta kotona.

Radion musiikkiohjelma on verratonta. Nytkin kuuntelen Riston valintaa. Nautin joka päivä Yle I:sen ohjelmia. Onneksi on radio, koska tositv ei jaksa hirveästi kiinnostaa. Ristokin tuntuu leipovan, koska puhuu leivänteosta ihan innoissaan. Olemme siinä samanlaisia ihmisiä, vaikka minulta puuttuukin musiikin tietämys.

on aivan pian lopussa ja sitten alkaa helmikuu Riitan päivänä. Päivä on aina ollut merkityksellinen minulle ja äidilleni. Nimipäivämme ovat peräkkäin. Ennen vanhaan nimipäivät vietettiin ja muistan monet tulppaanikimput, joita sukulaiset toivat. Kukat olivat kevään merkki. Eilen, vaikka oli upean talvista, en lähtenyt ulkoilemaan; oli sen verran kylmää. Mittari oli -30:ssa asteessa. Keväästä ei ollut vielä tietoakaan.

Tänään oli lähdettävä ulos ja oli itse asiassa mukava lähteä käymään kaupassa; eväät olivat aivan lopussa. Sain ajattelemisen aihetta, kun jostakin luin, kuinka paljon ulkomaiset hedelmäpuut tarvitsevat vettä. Rakastan persimoneja. Monet hedelmät eivät enää sovi minulle, mutta persimonit sopivat. Kypsät hedelmät Italian maaseudulla suoraan pöytään tuotuina veivät melkein mielenrauhani, kerran siellä ollessani. Katselin joulukuun alussa, pienessä pakkasessa, hehkuvia hedelmäpuita, kateellisena. Silloin ei persimoneja vielä Suomessa saanut. Nyt niitä on ollut jo monena vuonna kaupan hyllyillä. Mutta kuinka paljon persimonit l. khakit tarvitsevat vettä? Keneltä se vesi on pois?

Tulostin viime viikolla sukutaulujani. Serkkuni Pirjo on ahkeroinut mm. isoäitini suvun parissa. Tulosteita tuli yli 200 sivua. Kun olen katsellut länsi-suomalaisia sukupuitani, sieltä löytyy etupäässä kirkkoherroja ja nimismiehiä perheineen. Kirkonpalvelijat jatkavat sukupolvesta toiseen ammatissaan. Monet ovat eläneet aika vanhoiksi; heillä on siis ollut hyvät olot. Joukossa on kuitenkin perheitä, joissa melkein kaikki lapset ovat kuolleet melko nuorina. Rahwaan Historiassa on kerrottu pappien ja lukkarien elämästä. Kirjahan on luettava uudestaan, kun omat sukujuuret ovat selvinneet. Jotain tiesin, mutta että näin paljon kirkkoherroja? Millaisia he ovat olleet ihmisinä? Mitä olen heiltä perinyt? Arvoja?, Geenejä? Mitä muuta? vai enkö mitään?

Piipahdin Helsingin reissun lomassa Tallinnassa ystäväni Sadun kanssa. Matkamme kohteena oli Kumu ja siellä symbolistien näyttely. Olin kuullut siitä ylistystä ja kun minua aina kiinnostaa naapurimaamme kulttuuri. Oli mentävä ja olikin jotenkin aivan mahtava talvipäivä, aurinko paistoi kirkaasti, tuuleton meri, vähän pakkasta. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ystäväni kanssa, joten juteltavaa riitti. Tallinnassa oli harmaampaa, mutta ehkä vähän lämpimämpää kuin Helsingissä. Ratikalla Kumuun ja kahvilan kautta taiteesta nauttimaan. Näyttely oli enemmän kuin osasimme odottaakaan. Olen Hugo Simbergin ihailija ja nyt näin hänen aikalaisiaan Baltiasta. Niin monin tavoin hienoja töitä. Milloin pääsimme sadun äärelle, milloin maisemaan, milloin kohtasimme ihmisen. Päästä varpaisiin se tuntuu,  koskettava taide.
Kumun muut näyttelyt saivat jäädä. Tarkoituksemme oli mennä hirvikeitolle Raatihuoneen keittolaan ja sieltä vaelsimme sohjoisia katuja toviksi Adamson-Ericin museoon. Pakko sanoa, etten enää oikein jaksanut keskittyä hänen töihinsä. Olin täynnä symbolistien maalauksia ja niiden tunnelmia. Kotimatkalla oli pari tuntia aikaa pohtia elämää, kulttuuria, matkailua yms. asioita. Seuraavana päivänä matka jatkui kotiin sadunomaisen, suomalaisen, lumisen maiseman halki omaan jo vähän jäähtyneeseen mökkiin ajatukset maalausten lumossa.