Milloin metsää ei voi enää kutsua metsäksi? Mietin sitä tullessani mustikkaämpärin kanssa kotiinpäin. Lapsuudestani asti tuttu metsä oli ”muokattu” uuteen uskoon. Jopa liikenneympyrä ja viiden tien risteys löytyivät heti alkumetreillä. Teiden leveys on pientareineen varmasti 4-5 metriä; kivet ja kuopat koristavat tien pintaa ja tienlaidoilla sojottavat sinne työnnetyt puunrungot. Puhumattakaan isommista kivistä, joita on siellä täällä seassa. Tässähän on kysymys lomakylän luontopoluista, jotka jäävät ikiajoiksi kallioille kotikylässäni. Geologit tekivät aikoinaan ihanan luontoa kunnioittavan polun samoille kallioille, mutta se ei kai sitten ”tuottanut” matkailijayrittäjän pohjattomaan tarpeeseen tienata. Mieli maassa keräsimme jostakin ”teiden” risteyksistä mustikoita, joita kyllä oli kiitettävästi. Muistelin erästä rinnettä, jossa tapanani on ollut käydä mustikassa ja suppilovahveroita keräämässä. Paikalla on nyt se tie. Tie joka ei voi olla valmis; tie, jota ei olla suunniteltu kunnioituksella tai rakkaudella kyläni kauneutta korostaen vaan tuo mieleen metsäautotien, jossa isoilla telaketjutraktoreilla pääsee eteenpäin.

Mietimme ystävimme kanssa sanaa – kunnioittaminen. Millainen on sellainen ihminen, joka ei kunnioita ympäristoään, vaikka sitä väittää? Eikö meidän tekemisistämme välity muille kaikki tieto, jota toiset ihmiset tulkitsevat? Mitä tapahtuu kylällemme, kun omistajat eivät näe kauneutta luonnossa? Miten heidän yrityksilleen käy? Matkailijat hakevat kauneutta ja luonnonrauhaa maalta. Mielestäni. Minulla oli hieno reissu Örön saarelle vähän aikaa sitten. Saaressa oli n. 400 hehtaaria. Armeijat olivat siellä toimineet vuosisatoja? ja siitä huolimatta luonto oli ihmeellisen kaunis ja lajirikas. Rikkomaton. Miksi ihmeessä oman kyläni lajirunsauteen ja -lajirikkauteen ei kukaan ole tarttunut ja hoitanut ja vaalinut sitä? Miksi maalla tehdään pahoja virheitä, joita ei kukaan ei voi enää korjata? Metsänrikkomista sorateiksi ei pysty ymmärtämään muuna kuin ympäristön tuhoamisena.

Olen tehnyt vuosikausia työtä saadakseni kalliolleni niityn. Nyt se alkaa olla olemassa kukkaloistossaan. Olen kantanut sinne kukkapuskia, joissa kukkivat kedon kukat; istuttanut joitakin lajeja, tosin huonolla menestyksellä, toivonut uusien lajien vain ilmaantuvan. Ja niin minulla on ihailtavana niitty ja sen asukkaat.

Tähän listaan kukkia, joita niityllä kasvaa:

Ensinnäkin kielot, metsäruusu, kanerva, puolukka, mustikka, leinikkejä eri lajeja, mäkitervakko, kissankello, ketoneilikka, mäkikuisma, metsäorvokki, isomaksaruoho, keltamaksaruoho, ruusujuuri, lillukka, ojakellukka, kyläkellukka, hanhikkeja, ahomansikka, poimulehti, hiirenvirna, niitynätkelmä, valkoapila, puna-apila, maitohorsma, nokkonen, kurjenpolvi, koiranputki, kumina, ahomatara, keltamatara, ukonmansikka, lemmikki, maahumala, rohtotädyke, ratamo, harakankello, hirvenkello, siankärsämö, pietaryrtti, päivänkakkara, keltasaunio, syysmaitiainen, voikukka, huopakeltamo, metsätähti, oravanmarja, sudenmarja, vadelma…

puhumattakaan heinistä…

Niinpä niityllä vaeltavat perhoset ja muut pörriäiset niin mielellään. Pari viikkoa sitten lenteli pihalleni amiraaliperhonen. Viipyi päivän ja jatkoi matkaansa. Syksyn perhoskukkia ovat puutarhakukat, joista suosituinpia ovat aurinkotähti ja nauhukset. Joskus yhdessä kukkaryhmässä on kymmeniä perhosia ja pörriäisiä. Silloin tuntuu niin hyvältä ja olo onnelliselta.

Minne asti? Koko kesän ajan joka päivä, taukoamatta aamu seitsemästä ilta kymmeneen. Kaiku toistaa metelin. Tällä hetkellä kallioon porataan reikiä, porataan reikiä, porataam reikiä. Sitten ammutaan ja sitten ammutaan ja sitten niitä kivia kasataan ja kasataan. Kaksi suurta konetta pauhaa tällä hetkellä. On helluntaiaatto ja kesän pyhään valmistautuminen muualla kenties, muttei meidän kylässä.

Ihana kevätsää; aurinko paistaa, alkaa olla lämmintä; linnut laulavat ja jopa kuikkapari on tullut omalle lahdelleen. Mutta! Miten voit nauttia ulkonaolosta, kun joka keväinen mekkala lomakylien rakennustyömailta ylittää normaalin äänimaailman. Koronan olisi luullut hiljentävän rakentamisen. Mitä vielä! Tuli avustuksia ja nehän pitää saada käyttää ryminällä. Melu alkaa aamuseitsemästä ja päättyy myöhään illalla. Yhtenäkin iltana ammuttiin kalliota vielä myöhään ja ilman varoitusääntä. Kuulosti myös siltä, että kivet sinkoilivat ilman patjoja minne sattuivat. Kuka valvoo korona-aikoina rakennustyömaita?

Luin juuri palkitun Pentti Linkolan elämänkerran. Hän kirjoittaa voivansa pahoin, kun hänen lähellään kasvaneita metsiä kaadettiin. Minulla on ihan sama tunne: kuvottava. Eikä tunne lähde pois ajattelemalla tai toivomalla. Muistan ne paikat, joita nyt rakennetaan kauniina ja tärkeinä itselleni, kyläni aarteina. Tunne siitä, että ökyrikkaat tulevat tänne maksamalla isoja rahoja ja vievät rauhan ja kotiseudun arvokkaat alueet itselleen; tuntuu pahalta.

Kuuntelen paljon tiedetoimitusta ja ajankohtaisohjelmia radiosta. Tässä taannoin Helsingin Yliopiston professori puhui tulevasta. Hän varoitti, että seuraava haaste mihin ihmiskunta joutuu varautumaan on ruoan puuttuminen. Ja kun ihmisillä on nälkä, tapahtuu pahoja. Nyt pitäisi varautua omavaraisuuteen; olla itsekäs ja miettiä miten kasvattaa kotoperäisiä kasveja suomalaisille. Tässä yhteydessä mietin sitä, että onko tulevaisuudessa luksusmatkailijoita tarpeeksi meidänkin kylän matkailukyliin? Ja kuka kaiken tämän jälkeen enää halua matkustaa minnekään turhan takia.

Olen matkustellut itsekin useimmissa Euroopan maissa, joissakin monesti ja kieltämättä haluaisin käydä vielä Prahassa ja Roomassa kuljeskelemassa ja nauttimassa vanhoista kaupungeista. Onneksi olen käynyt matalan budjetin matkoilla ja enimmäkseen nauttinut kulttuurista ja vieläpä muistan miltä tuntui olla vaikkapa Taraf de Haidouksin konsertissa Prahan kuninkaanlinnan maneesilla vesisateessa ihmisten kanssa, jotka eivät voineet lähteä pois, vaikka konsertti oli jo loppu ja romanialaiset korjailivat soittokamojaan pois lopen väsyneinä.