Kategoria arkisto »Yleinen «

Upea ruska tai ainakin melkein. Savonlinnan vaahterat ja muutkin puut hehkuvat; meillä ei ole ihan samanlaista, mutta upeaa silti. Tuli käytyä Lapissa muutama viikko sitten. Siellä oli satanut ja siellä oli lämmintä yhä; maaruska vasta alkamassa. Tärkeintä oli kuitenkin vaeltaminen ikimetsissä ja kuruissa, jotka olivat kuin satujen maailmasta. Pyhän maasto on sellainen, jota en ole missään ikinä nähnyt. Tuntureiden kallioiset rinteet, joita aika paloittelee pienemmiksi palasiksi vähä vähältä. Toisaalta oli tarkkailtava jalkojaan ettei kompastelisi, joten varmasti paljon jäi näkemättä, kun joka hetki ei voinut pysähtyäkään.

Pyhätunturin läheisyydessä oleva keskus oli maltillisesti rakennettu, joten siellä oli mukava tunnelma. Luontokeskus oli viihtyisä ja kahvilassa mainiota ruokaa lenkkeilyn päätteksi. Luontokeskuksen näyttely oli myös hieno opaste Pyhälle. Ja mikä hienointa saimme nauttia aidosta savusaunasta ja Pyhäjärven veden puhtaudesta.

Pyhällä harmittelin oman kotikuntani tilannetta, kun meidän luontokeskuksemme lakkautettiin, geologinen näyttely hävitettiin ja geologinen polku tuhottiin. Ne kaikki olisivat olleet hienoja kohteita matkailijoille; aitoja oppaita alueen luontoon. Meillähän kylämme vuoret ovat vanhinta peruskalliota Suomessa ja nekin ovat olleet Alppien korkuiset muinoin; näin kertoivat geologit meille kyläläisille. Kuka osaa kertoa näistä asioista nykyään turisteille?

Lapissa ei ollut ruskaa, mutta meillä Savossa se parhaillaan syvenee. Tänään satoi ensi kerran lunta vähän. Ei vielä kymmentä senttiä niinkuin Kuopion suunnalla, mutta kuitenkin. Oi, tulisipa vielä lämpimiä syyspäiviä, jolloin voisi mennä järvelle saarten ruskaa ihailemaan.

eivät loppune tänäkään vuonna. Kirjoitin listan hommistani, mitä pitäisi tehdä, mutta uusia pukkaa. Onneksi suunniteltu Helsingin reissu peruuntui ja voin keskittyä vielä kohtalaisen lämpimään aikaan muutamiin ajankohtaisiin puuhiin.

Eilen sain kammettua muutaman rantakiven pois. Ne ovat raapineet veneen pohjaa. Luulinkohan, että ne ovat niin suuria, etteivät ne liiku vai ovatko voimaneet karttuneet viime aikoina. Ne liikkuivat sen verran, että rantareitti veneelle on selvä. Tekisi mieli lähteä vesille, mutta ehkä iltapäivällä, kun on lämpimämpää. Vielä voisi yrittää kalastustakin. Veneessä tulee syksyisellä järvellä aina kylmä, mutta kun pukee ja pukee kerroksia, kyllä siellä tarjennee jonkin aikaa.

Kurtturuusut pitäisi saada kokonaan torjuttua. Halusin niitä pihaani, paikkaan, jossa ei kasva oikein mitään. Ne kituivat vuosia, mutta tietysti nyt ne ovat jo vallanneet ison alueen ja torjuminen tulee olemaan hankalaa. Katkaisin ne ja nyt ne lienevät kuivahtaneet, joten notski tehköön tehtävänsä ja ruusut saavat jonkinlaista kyytiä. Kurtturuusun oksista oli tänä kesänä myös hyötynsä. Perunanvarsien kimppuun kävi valkohäntäpeura, kuten joka kesä. Sato jäi niukaksi, koska tuoreet, herkulliset ensimmäiset varret menivät sen siliän tien, mutta sen jälkeen kun piikkiset ruusun varret oli ladottu perunan versojen päälle, ne vaikeuttivat herkuttelua ja perunanvarret saivat kasvaa rauhassa. Myyriä varten ripottelin currya vaon pohjalle. Ensi vuonna pitänee miettiä kannattaako tämä vaiva. Tosin ne vähät perunat, joita sain, olivat ja ovat herkullisia.

Marjankeruu on jatkunut tänne asti. Tosin luulin, etten löydä mistään puolukoita. Hätiin tuli sisareni, jonka kanssa kävimme puolukassa. Kaksi ja puoli ämpärillistä herkullisia puolukoita oli mielestäni suuri metsän lahja. Sienilahjasta en vielä tiedä; pitäisi mennä sienipaikoille. Puolukkareissulla ei syötäviä sieniä näkynyt; pihassa sentään oli pari hyvää tattia. Mutta nyt pihalle ruusuja tuhoamaan.

Yht’äkkiä. kun sää viilenee, alkavat kiireet. Sato on korjattava talteen! Tällä kertaa muutama perunavako, papurivi ja vähän herneitä, joita linnut eivät olleet päässeet syömään, yrttejä ja kriikunoita. Aika vähän siis mitään. Yksi kurpitsa on kiloinen; sitä odottelen kasvavaksi.

Miksi siis kasvattaa mitään? Kun sato joka tapauksessa jää pieneksi ja iso aikaavievä vaiva on kastella ja huoltaa kasvimaata. Mutta entä ne omat perunat, miten hyviä ne ovatkaan? Pidin parit kutsut taannoin ja tein ruokaa mieleistäni vierailleni. Uusi löytöni internetistä oli ohje turkkilaisen lammaspadan kanssa tarjottavista sitruunaperunoista. Jestas, että ne maistuivat hyviltä. Ja sitruunaperunat sopivat myös savustetun lohen kanssa. Yhdessä herkkullisia. Jälkiruoaksi vadelmia ja jäätelöä…

Tänään keräsin aronioita ystäväni puskasta ja keitin niitä ja lisäsin sokeria ja sitruunan mehua. Hyvää siitä tuli. Omat aroniani söivät mustarastaat sillä aikaa, kun itse seikkailin muualla. Tänään kävin myös kanttarellipaikoilla ja sainkin yhden piirakan verran herkullisia kanttarellejä. Luulin saavani enemmän ja otin valtavan muovikassin mukaani. Joka päivä on opiskeltava sitä, ettei aina saa sitä mitä toivoo. On odotettava päivää parempaa; oltava kärsivällinen. Ihmettelen usein, että vieläkin minulta taitaa puuttua odottamisen taito; kaiken pitäisi tapahtua heti ja nyt! Huomenna yritän puolukoita? Luuletteko, että niitä saa helposti?

Vähän ikävä otsikko, mutta olen pohtinut näitä seikkoja viime aikoina. Äsken Sari Valton ohjelmassa pohdittiin mm. valehtelun merkitystä ihmissuhteissa. Itse olen lopettanut ihmissuhteita silloin, kun olen huomannut alkavani valehdella pelastaakseni kumppanin. Minustakin on ollut tulossa valehtelija. Itsekunnioitus on kovilla tai häviää suorastaan sellaisessa tilanteessa; enää ei tiedä kuka on. Kotonani ei suorastaan puhuttu siitä, että pitää olla rehellinen, mutta se oli minusta itsestään selvää, että piti yrittää. Naapurissa ei suinkaan ollut niin, sen huomasimme. Naapurin isäntä sanoikin kerran minulle, että jos olisi kertonut mitä aikoo, hän ei olisi saanut tehdä mitään. Valehtelemisesta hyötyi taloudellisesti merkittävästi.

Toinen surullinen asia on mielestäni varastelu. Olin nuoruudessani Helsingissä Julianassa työssä, jossa näin Helsingin asukkaiden koko kirjon. Meille oli kerrottu ihmisistä, jotka olivat kleptomaaneja ja jotka tunnettiin ja joita seurattiin ja otettiin varastetut tavarat takaisin. Se tuntui nuoresta ihmisestä hyvin oudolta. Säälin varkaita. Minusta hekään eivät kunnioita toisia ihmisiä, eivätkä läheisiään. Heillä täytyy olla iso, ontto paikka sielussaan, jota he yrittävät paikata toistenkin ihmisten tavaroilla. Viimeksi kodistani hävisi kaikki villasukat. Ne olivat kuivumassa ulkotiloissa ja kun tulin Helsingin reissulta kotiin, huomasin heti, että sukat oli viety. Toivottavasti pääsivät hyvään kotiin. Yksiin porosukkiin olin kutonut ainakin neljät terät, koska ne olivat niin kauniit ja mieleiset. Nyt mietin, että voiko ihminen olla onnellinen varastetuissa sukissa? Saako hän mukavasti unta? Luulen nimittäin, että sukat eivät ole ainoat tavarat, joita kyseinen henkilö on vohkinut.

Sukkapulasta pelasti ystäväni. Hänelle asiasta kerrottuani; hän kauhistui ja antoi kahdet ihanat, uudet, lämpöiset sukat minulle, Niitä en koskaan jätä esim. liiteriin kuivumaan vaan pidän näkösällä tai lukkojen takana. Sukkien neulominen on hänelle harrastus ja aina kuulemma löytyy sukattomia läheisiä. Itsekin kudoin yhtenä talvena 14 paria porosukkia, vaikka olen melko huono neuloja. Sinä talvena kutominen ja konsertit auttoivat saamaan aivot kuntoon, niinkuin jostakin marttalehdestä luin. Suosittelen kaikille!