Arkisto » heinäkuu, 2012 «

Nopeasti aika on vierähtänyt tänä sateisena kesänä. Kukapa olisi uskonut, että näin paljon voi sataa. Nytkin sataa. Kesän hehku on hetken tuntunut vahvalta, mutta pian jostakin on puskenut sadepilvi ja se on sitten siinä.

Odotin Taigaan enemmän kävijöitä. Kesä, syrjäinen sijainti ydinkeskustasta, huono ja/tai liian vähäinen mainostus vai mikä lienee ollut vikana. Toisaalta ne ihmiset, jotka ovat tulleet näyttelyyni ovat olleet tyytyväisiä. Varsinkin valokuvat ovat olleet ihmisistä kiinnostavia.

Haikealtakin tuntuu ison työn jälkeen, mutta ehkäpä me saamme ja voimme jatkaa Ivanoffin rakentamassa talossa ensi kesänä. Uusia ajatuksia ja aikeita  on tietenkin jo ilmassa. Ja nyt on enemmän aikaa valmistautua uuteen näyttelyyn.

Mustikat kypsyvät. Liian nopeasti. Joku sanoi, että ne alkavat olla jo pehmeitä. Ennättääköhän sitä tarpeeksi nopeasti kerätä mustikkansa talveksi? Mikä on sen terveellisempää kuin metsän lahja meille ihmisille – mustikat. Näyttelyn jälkeen, iltaisin,  on aikaa onneksi myös rakkaalle harrastukselle – mustikoille.

Musta Enkeli on kärsijä tai kärsinyt. En tiedä oikein itsekään kumpiko.

Se on ilmestynyt maalausteni joukkoon pari vuotta sitten, enkä muistanut sitä lainkaan kaivaessani kaappejani näyttelyä varten.

Valkoiset enkelit ovat ilmeisesti suojelusenkeleitä, mutta keitä ovat mustat?

Itselläni ei ole varmaa selitystä.

”Uneksija” on muutaman vuoden takainen maalaus. Se jatkaa sarjaani Koivuttaret.  Kasvoin Porosalmella talossa, jonka pihamaata hallitsi18 riippakoivua. Koivujen alla, riippojen sisällä, leikimme niin monenlaisia leikkejä aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.

Koivujen alla siellä oli aivan omanlaisensa tila, myös mielikuvitukselle.

Pihan niittykukat ja ahomansikat perhosparvineen tekivät lapsuuteni leikkipaikoista unohtumattoman kauniita. Niistä ei ole jäljellä enää mitään. Vanhat ”koivuttaret” ovat kuolleet, vain muistoissani ne elävät.

Ihaninta on tavata jälleen niitä ihmisiä, joilla oli tapana käydä Taigassa Työväentalolla kymmenen vuoden ajan. He tulevat; he halaavat; he antavat tunteen: olet tärkeä vieläkin. Eilen, lauantaina, Taigassa kävi monta vanhaa tuttua.
Muistelimme mitä kaikkea Taigassa ennen vanhaan tapahtui ja millaisia näyttelyitä on ollut. Luokkatoverini Tuure muisteli, että olin myynyt paljon hänen puuveistoksiaan. Minä en muistanut sitä enää. Valokuvissa Tuure kuitenkin oli, kuten muistinkin, silloisen Taigan salissa.

Laskeskelin joka kesä kuinka monta ihmistä (noin suurinpiirtein) Taigassa kävi ja vähimmillään kävijöitä oli kesää kohden n. 2000 henkeä. Monista tuli kesäystäviä, joiden kanssa iloittiin Rantasalmen kesätapahtumista. Jotkut lähtivät kirkkoveneretkille, joita järjestin kerran viikossa parina kesänä. Kaunein niistä oli nuottaretki Kytöselälle. Tyyni tähtisadeyö kruunasi aamusoudun. Mukana olleet eivät voi sitä unohtaa.

Ja jo nyt olen tutustunut uusiin ihmisiin, joiden kanssa tulemme tapaamaan toivottavasti seuraavina kesinä.

Tänä aamuna mietin ukkosen jyristessä miten onnistun pyöräilemään yhdeksän kilometrin matkan Taigaan kastumatta. Sade kuitenkin laantui ja pääsin kuivin vaattein perille. Jo aamusta oli kävijöitä ja ajattelinkin, että nyt tuleekin vilkas päivä. Sitten kaikki pysähtyi. Minulla ei ollut edes kirjaa mukanani ja alkoi nukuttaa. Olisi ollut jotakin tekemistäkin, mutta sadeilma vain väsytti.

Eipä mitään. Yht’äkkiä jostakin vain ilmestyi monta ihmistä katselemaan näyttelyä ja iltapäivän viimeiset tunnit olivatkin ihanat. Tapasin serkkujani, joita en ole nähnyt vuosiin. Ja naapurini tuli ja otti minut kyytiinsä pyörineni.

Kotiinkin pääsin kuivin jaloin