Arkisto » maaliskuu 26th, 2016«

täyden kuun kävelyllä 2Helsingissä tuskailin sitä, että olin menettänyt luontosuhteeni, joka oli olemassa itsestään selvyytenä lapsuudessani. Eräänä päivänä n. viikko sitten ajattelin, että omenapuut pitäisi suojella ennenkuin puput tulevat syömään puiden kuoret. Seuraavana päivänä kun menin laittamaan pelottavia nauhoja omenapuiden oksiin; niitä oli jokaista jo syöty jonkinverran. Nyt selvisimme ilman suurempaa tuhoa. Kun elää maalla, elää luonnon kanssa. Vuodesta toiseen vuodenkiertoa seuraten oppii asioita, joita kaupunkielämässä ei tule ajatelleeksi. Linnut ovat paikan lintuja: ne elävät perhekunnittain samalla alueella ja tuntevat sinun tapasi elää. Lokit käyvät moikkaamassa, kun tulevat, eivätkä hermostu tutusta ihmisestä. Mutta auta armias jos joku tuntematon tulee heidän pesintäalueelleen!

Ihmiset, jotka ovat asuneet perhekunnittain samalla kylällä, ovat herkkiä muutoksille. Kun jokin kauneimmista paikoista kylästä asutetaan ja vieläpä huonolla maulla, voi mikä kauhistus. Tai, kun aluetta rakennettaessa kuvitellaan voitavan tehdä ihan mitä tahansa, vaikka naapureiden puolella! Tai, kun tullaan pihapiiriin sieneen tai marjastamaan ajattelematta, että tämähän on piha! Sellaista sattuu kotikylässäni nyt jatkuvasti. Ne kukat; ne eläimet; ne maisemat, ne vain joutavat mennä. Pahinta on kuitenkin melu ja kulkeminen toisten ihmisten mailla. Siihen ei Suomessa, muttei myöskään missään muualla totuta. Onko kohta pakko rakentaa korkeita aitoja ja ottaa vahtikoiria pihalle haukkumaan kuten Espanjan rannikkokaupungeissa tuntuu olevan. Toivottavasti ei! Suomalaiseen järvimaisemaan kuuluu avarat selät, hiljaisuuden kokeminen ja toisten kunnioittaminen.