Viime sunnuntaina istuin tuvassani. Odottelin myrskyn puhkeamista. Ja sehän puhkesi. Puut, isotkin, taipuivat melkein kaksinkerroin. Mielessäni oli Asta-myrsky ja monet muut. Kuulin, kun maa tömähteli ympärilläni. Keittiön ikkunasta näin männyn kaatuneen juurineen. Mitähän vielä menee? Olin katsonut netistä ohjeet. Älä mene ulos? Isuin ja odotin.

Serkkuni tuli ja kysyi, olenko käynyt ulkona. Sanoin, etten ole uskaltanut. Tule! Menimme katsomaan tuhoja. Paikasta, mistä keväällä oli myyty metsää, useat puut olivat kaatuneet. Ne olivat onneksi pieniä mäntyjä, eivätkä kuusipuita, joiden pitäisi vielä kasvaa tukeiksi. Tuho ei ollut suuren suuri sittenkään. Parikymmentä puuta; osa juuret ylhäällä, koska ei ollut vielä routaa maassa.

Se, se tässä korpeaa, että olin juuri ennen myrskyä päättänyt, etten enää tee risusavottaa metsässäni. En jaksa. Nyt edessä on taas kova urakka, koska puiden juuretkin ovat ylhäällä. Jätän työn kevääksi, ehkä sitten taas jaksan puuhastella metsässäni.

Tulin siihen tulokseen, että ainakin kahta asiaa on varottava. On varottava sanomasta: Ei enää! Ja on varottava toivomasta mitään. Toiveet saattavat toteutua. Ja nehän toteutuvat aina ihan omalla tavallaan. Olin nimittäin ajatellut jo vuosia arboretumia. Olisipa hienoa saada tontille joitakin arvokkaita, erikoisia puita! Ongelmana oli tilan puute. Kaikkialla kasvoi paljon puita.  Mutta nyt puiden myynnin ja myrskyn jälkeen ”arboretumille” tuli tarpeeksi tilaa. Ystävältäni Markulta olin jo saanutkin muutaman erikoisen pähkinäpuun taimenen, joilla ei ollut ollut kasvupaikkaa. Nyt on! Kun vielä olisi voimaa ja aikaa tehdä työ! Lepään talven ja keväällä, jos se suodaan minulle, jatkan pienessä metsässäni puuhastelua. En Ikinä lopeta!