Savonlinnan Fotokerhossa puhumme usein valokuvauksen etiikasta. Se on tarpeen. Joillekin ihmisille digikameran ja kännykkäkameran helppous ja kuvien jakaminen internetin kautta on  jokapäiväistä huvia. Tunnen joitakin ihmisiä, jotka kuvaavat kaiken, lähettelevät koko ajan kuvia ja antavat lahjaksi jouluna cd:n, jossa on vuoden kuvat itsestäsi. Keskustelu ei auta; ihminen ei vain tajua, ettei toinen halua tulla kuvatuksi, kun hän on vieraisilla, työnteossa tai kotonaan.

Olen joutunut miettimään millainen on ihminen, joka haluaa tunkeutua elämääsi ja ikuistaa sinut, puutarhasi, huoneesi kysymättä sinulta lupaa. Onko hän narsisti? Onko hän hyväsydäminen? Onko hän vain yksinkertaisesti niin tyhmä, ettei tajua yksityisyyden rajoja? Ystävyyttä se ei ainakaan ole.

Entäpä sosiaaliset tilanteet, joihin väistämättä joudut menemään. Häät, hautajaiset, syntymäpäivät ja yleensä juhlat? Kuka siellä kysyy saanko ottaa sinusta kuvan. Ei juuri kukaan. Ongelma tulee mielestäni silloin, kun kuvaajana on ihminen, jonka et haluaisi ottavan sinusta kuvia. Kuvat ovat usein sen lisäksi huonoja. Sinulla on ruokaa suussa, silmät lurpahtelevat, olet oudossa asennossa jne. Ne kuvat jaetaan sitten kaikille  juhliin osallistujille.

Valokuvaus on hieno harrastus, mutta pelisäännöt pitää hallita. On siis tarpeen puhua ja tiedostaa yksityisyyden rajat. Muutoin käy niin, ettei halua ikinä nähdä tuota jokapaikan kuvaajaa kamera ojossa tai muutenkaan.

Vanhat valokuvat kertovat toisenlaisesta estetiikasta. Valokuvat olivat kalliitta aarteita. Kun ihmiset halusivat itsestään kuvia; he pukeutuivat kuvattavaksi, asettuivat kuvattaviksi ja tiesivät tulevansa kuvatuiksi.

 

 

 

 

Ei kommentointia.