Arkisto

Lauantaina 9.6. avasimme Rantasalmen kesän ja Emil Tolvasen näyttelyn Rantasalmella. Tilaisuus oli mukava, leppoisa, runsas ja viihdyttävä. Museon näyttely sai valtavan hyvän palautteen. Sermit oli uudistettu paikkaan sopiviksi Rantasalmen työvalmennuksen toimesta. Ne olivat todella näyttelyn a ja o. Raija Niemi pistäytyi näyttelyssä ja vasta kun sanoin, ymmärsi että ne on ne sermit vanhat, jotka olivat kamalat aiemmin. Emilin kuvat puhuttelevat ihmisiä. He katselevat sydämellään ja ymmärtävät kuinka mahtava valokuvaaja Emil on ollut.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi kun sain tehdä sekä kirjan että ne näyttelyt, jotka olen jo tehnyt.

Toivon, että Rantasalmelle suuntaavat turistit ja kesärantasalmelaiset tulevat museolle sankoin joukoin katselemaan ja ehkä tunnistamaan sukulaisiaan tai tuttaviaan. Ilolla otamme vastaan kaiken tiedon, jonka saamme, sillä se on kansanperinnettä ja aitoa historiaa Rantasalmelta.

Ikkunasta näkyy juuri upea sateenkaari: Äsken satoi ja ukkosti, nyt on jo tyyntynyt. Mitä kesääni kuuluu? Tänä kesänä ei paljon muuta kuin kesästä nauttimista. Nyt otan kamerani ja lähden vangitsemaan saateenkaaren, jos se on mahdollista.

Eilen valtaisa pölypilvi lensi Rantasalmen kirkonkylän yli ennenkuin alkoi tulla rakeita. Olin juuri lähtenyt ulos museolta ja sain kokea tämänkin. Onneksi sade loppui pian ja pääsin melko kuivana kotiin.

Olen ollut tekemässä parina päivänä Emil Tolvasen valokuvista koottua näyttelyä Rantasalmen kotiseutumuseolla. Avajaiset ovat lauantaina. Piti lähtemäni Helsinkiin mummottelemaan, mutta keikka onneksi peruuntui ja saan keskittyä tekemään näyttelyä kaikessa rauhassa. Jalat olivat turkasen kipeät kun kävelin bussilta kotiin; näyttelyn teko on ravaamista.

Kun katselen ikkunastani juuri nyt; harmaan sävyiset pilvet kehystävät järvimaisemaa. On siellä sentään pari punervaa hippusta; kuukauden kestäneestä kuumasta kesänalusta ei ole enää merkkejä. Sade on tarpeeseen. Omakin suoperäinen kasvimaa kärsi veden puutteesta kastelusta huolimatta. Odotan mansikoita, joita ei ole pariin kesään jaksanut tulla sateen takia. Voihan olla, että mansikat ovat jo liian vanhoja eikä nytkään tule. Laitoin kuitenkin lannoitusta ja kalkkia, joka nyt imeytyneen sateen jälkeen kasveihin.

Emil Tolvanen valokuvaajana kiehtoo aina. Ne samat kuvat, jotka ovat olleet jo näyttelyissä syksyllä, kiinnostavat yhä. Saa nähdä, miten näyttely vetää yleisöä katsomaan? Kuvia katselemalla ja tunnistamalla ne, saa tietoa entisistä ajoista ja paikan historiasta. Vartialan tupa oli toinen Heiskalan taloista, jossa isoisovanhempani Erikka ja Albin asuivat elämänsä viimeiset vuodet 30-luvulla. Vartiainen oli toiminut siltavoutina, asunut Porosalmella 1800-luvulla ja saanut 12 lasta, joista kukaan ei mennyt Heiskasen kanssa naimisiin. Talo purettiin 30-luvun lopulla ja  sen uudisosa siirrettiin tyttären Hulda-Marian kesäpaikaksi ja nimettiin Pääskyläksi.

Aloitin kesän jo Saarenmaalla kolmas toukokuuta ja se jatkuu yhä. Istuskelin äsken pihalla ja ihmettelin kesän kauneutta. Omenapuut kukkivat, tuomet ovat melkein kukkineet, sireenit aikovat pian kukkia. Maakukat, joita rakastan ovat avaamassa tähtensä. Kesä!

Viime vuoden kauheus on vain muisto. Onneksi!

Ja kesämenot alkavat selkiytyä. Vaikka ei ole mitään erityistä suunnitteilla; kesällä kuitenkin tapahtuu niin paljon. Emil Tolvasen valokuvanäyttely alkaa yhdeksäs kesäkuuta. Sitä ennen pitäisi käydä mummohommissa Helsingissä pientä Onnia hoitamassa. Ja saunaremontti on kesken. Mutta koko ruljanssi on paremmalla puolella, koska purkutyö onnistui hyvin, eikä tarvitse koko sisustusta purkaa. Lahoakaan ei juuri löytynyt rakenteissa. Vanha ponttilattia veti vain viimeisiään. Nyt jos onnistun kaikessa; saunasta tulee taas hyvä ja siisti. Se on onnea!

Ja puutarha! Sen kanssa on aina sama homma; työtä on enemmän kuin luulisi. Vuohenputki on meillä sankari numero yksi, joka suoperäisessä, kosteassa maassa jaksaa kasvaa. Nyt olen jo kerran niittänyt pahimpia paikkoja. Yritän olla ovela ja istuttaa sellaisia kukkia, jotka eivät liiaksi leviä, sellaisille paikoille, että ne tukahduttavat toisia. Katsotaan miten onnistun.

Ja niin lepohetki on ohi ja menoksi!

 

Matka alkoi ”hernerokka”sumussa. Mahtava alku matkalle; eteensä ei näe eikä tiedä tietenkään mitä tulee tapahtumaan. Laivalla tapasin toisen valokuvaajan, joka sanoi, ettei ole koskaan moista nähnyt. Laivakaan ei kuin osittain. Tallinnaa lähestyttäessä sumu hälveni ja vain pilviä jäi taivaalle. Tallinnassa maa oli jo vihreaa ja kukkaset nostivat päitään. Pienoisessa bussissa matkasimme kohden Saarenmaata, jossa olin jo kerran, 25 vuotta sitten käynyt. Sillä kertaa matkaseurueeseeni kuuluivat tätini, jolla oli paha astma ja naapuri, joka juoksi 400m edellämme joka paikkaan. Kävimme kuitenkin Piispan linnassa, söimme upeasti ”linnassako” takkatulen äärellä herkullisen ruoan ja kävelimme pääkadulla.

Tällä kertaa olin matkalla yksin. Kaikesta menemisestä ja vauhdista voi päättää ihan itse. Saarenmaalla oli kevät pitemmällä kuin meillä Suomessa; maakukat kukkivat keltaisina ja sinisinä mattoina. Kuljin päivät kamerani kanssa ja yritin vangita paikan hengen. Parhaiten onnistuin ehkä kuitenkin kuvatessani Kuressaaren 455-vuotisjuhlan kanuunan laukauksen; yksi kuva ja siinä se oli. Paikallishistoria tuli tutuksi Piispanlinnan näyttelyssä; kansa ei ole sielläkään päässyt helpolla milloinkaan. Näyttely oli tehty hyvin ja historia oli todenmukainen, jota arvostan erityisesti. Piispa kävi aikoinaabn  pari kertaa vuodessa paikalla ja rankaisi rikolliset; väitettiin että samantien tapettiin esim. varkaat.

Kuressaari on pienten talojen, pieni kaupunki. Puutarhat tekevät siitä ihmeellisen. En nähnyt vielä kukkivia hedelmäpuita; niiden aika on varmaan juuri parhaillaan. Ihmettelen vain, miten kaunista on silloin. Pitäneekö yrittää sekin vielä nähdä jonakin toisena keväänä?

Anglassa, pohjoispuolella saarta luvattiin olevan tuulimyllymäen. Päärakennus oli tehty kivestä, linnamaisesti. Museo oli kellarikerroksessa, jossa oli pimeää. Esineet ladottu esille oudosti. Valokuvat olivat toisessa kerroksessa maanrajassa, hyllyillä yläpuollella joitakin esineitä. Valaistus huono. Ravintola, jossa henkilökuntaa ei juuri näkynyt. Isolla rahalla, ISOLLA rahalla oli tehty historiaa kunnioittamaton tekele. Vanhat aurat toimivat ”risuaidan” luona valaisimina. Valaisimet oli rakennettu jokaisen auran keskikohdalle ja niissä oli värikkään kuupat. Erinomaista! Tyylikästä! Mutta hienoa oli käydä paikalla oppimassa, miten ei saa tehdä. Majataloni emäntäkin sanoi, ettei Anglassa ole mitään. Tai oli; muutama hapristuva tuulimylly ja ankkalampi lapsille.

Onneksi viimeisenä iltanani pääsin kulttuuritalolle kansantanssiesitykseen kaupungin juhlan kunniaksi järjestettyyn. Tanssijoita oli ainakin sata ja he välittivät jotakin sellaista taikapölyä, jota en koskaan unohda.