Arkisto

Edellisen tekstin ajatus unohtui kokonaan. Piti kirjoittaman entisajan metsästäjistä ja heidän saaliiden varmistamisestaan; tuli näet liikkua luonnossa niin, ettei jäänyt jälkeäkään, jotteivat eläimet kaikkoaisi riistapoluilta.

Nykyään kaiken tehdyn tulee näkyä suureellisesti, että näkyy kaikille mitä on tehty. Tekemisen jäljet jäävät, eikä niitä saa poistetuksi, eivätkä ne häviä ehkä kymmeniin vuosiin. Minusta meidän pitäisi ajatella tekemisiämme enemmän; mitä me oikein haemme. Nyt kun korona riivaa koko maailmaa, tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea olisi saanut jäädä tekemättä, ettei tuho olisi niin massiivinen. Muistan erään luennon, jonka Lauri Anttila piti Atskissa alkuperäiskansojen elämästä. Silloin ihmettelin, mutta jäin miettimään esim. sitä että suahilit keräilevät ruokatarvikkeita keskimäärin kolmena päivänä viikossa; lopun ajan he seurustelevat. Toisin sanoen tarinoivat, opettavat lapsiaan, tekevät kulttuuriaan. Lauri kysyi tuolloin: kenellä on paremmin. Nythän suahilien elinolosuhteet ovat jo lukemani perusteella muuttuneet vaikeammiksi ja heidät on orjuutettu johonkin työhön, jota he eivät itse voi valita.

Maalla on nyt hyvää olla ja eleä. Tekemistä riittää ja ainahan voi keksiä jotakin uutta voimaa ja viitseliäisyyttä vaativaa. Ja sitten kun on tarpeekseen hikoillut, voi mennä omaan saunaansa ja kylpeä. Jäät sulava yöllisen sateen jälkeen nyt nopsasti ja loppuviikosta päässee jo rantavesiin kastautumaan. Jäiden seassa uinti on ollut lapsuudesta asti se juttu, joka on heti tehtävä, kun vain vettä on sen verran näkyvissä, että sekaan mahtuu.

Keväinen kotiympäristö on haastavaa tekemistä. Ei vaivaa kovin kuitenkaan yksinäisyys kun on kiirehdittävä hommasta toiseen. Eilen luin jostakin päivityksestä, että ylellisyys ei maksa mitään. Kuinka totta se onkaan; puhdas ilma, keväinen kasvun ihme, lintujen laulu ympärilläni tekee työn teosta juhlaa. Ihmeellisisntä on Porosalmen hiljaisuus. Monen vuoden iänikuisen rakentamisen ja sen aiheuttaman melun jälkeen luonnon rauha tuntuu lahjalta, varsinkin nyt kun stressiä on kaikesta ja varsinkin kun ympäristön suojeleminen on unohdettu. Tuntuu siltä, että rakennetun ympäristön on yllettävä jokaisen mökkiin. Johtojen ja linjojen verkosto on valtava ympärillämme.

Sinivuokot ja näsiät aukeavat jo pikkuhiljaa. Sitten alkavatkin jo nousta narsissit, esikot, krookukset, rentukat, scillat ja tietenkin myös leskenlehdet. Istutin syksyllä uusia sipuleita kukkapenkkeihin. Nyt en edes muista mitä kaikkea, joten on valtavan kiinnostavaa odotella kukkaloistoa.

Valo on ihmeellinen voima. Niinä päivinä kun on aurinkoista olo on voimakas, mutta tässä eräänä päivänä, kun matalapaine hallitisi, tuntui, ettei jaksa tehdä mitään. Tänään, kun on taas lämmin ja aurinkoinen päivä, pitää yrittää olla kohtuullinen töissään, muuten väsyy heti alkumetreillä. Eilen posti toi tilaamani Raivan, jolla menen harventamaan pienoista koivumetsikköäni. Raiva on mahtava vempele, koska se on äänetön työväline, jonka teho on mahtava – eikä tule edes hiki, kun sitä käyttää. Komentelen itseäni joka päivä ystävällisesti: ”No niin Riitta-Kulta, eikun hommiin!”

Olen ollut jo kuukauden karanteenissa. Ensin omaehtoisesti, etten sairastu flunssaan, sitten pakon edessä. Aika on mennyt yllättävän hyvin. Aikaa on ruhtinaallisesti omiin hommiin ja niitähän vanhassa talossa riittää. Uusi vehje, jolla pääsee toimimaan on Raiva. Sain naapurilta lainaksi ja kokeiltavaksi kyseisen vempainen ja ihastuin heti siihen. Nyt olen jo tilannut oman Raivani ja sen avulla voin harventaa tiheän pikkukoivikkoni. Olen jättilainen metsässä. Taimet ovat polven korkuisia tai jo itseni pituisia hies- ja rauduskoivuja, allaan aivan pikkuruisia kuusen ja männyn taimia. Raivaaminen raivalla on hiljaista puuhaa, joten samalla voi nauttia lintujen laulusta. Eivätkä pikkulinnut vielä pesi, joten en niitäkään häiritse. Kerään ns. puukasoja, jotka ovat suojaisia pesäpaikkoja joillekin linnuille ja hyönteisille.

Olen voinut myös nauttia parista oopperasta netin kautta. Maanantaina Lentävä Hollantilainen hurmasi ja ahdisti, eilen Tosca kertoi uuden rakkaustarinan ja sen päätöksen. Varsinkin Hollantilaisen lavastus teki minuun valtavan vaikutuksen. Miten taitavia lavastajat ovatkaan ja miten tarkkaan kaikki yksityiskohdat onkaan pohdittu. Ooppera on kokonaisuutena jotain niin upeaa – olen onnellinen, että olen osannut nauttia näistä mahtavista spektaakkeleista aina ensimmäisestä oopperakokemuksestani Veronan amfiteatterissa yli 40v sitten.

Suunnitelmissani on myös suurisuuntainen rakennussuunnitelma – kasvihuone. Minulla on ollut miettimistä, miten koota se yksin. Netistä katsoin ohjeita ja löysinkin. Pitää kaivaa salaojat, jotta hökötys ei järkkyisi; ikkunat eivät rikkoutuisi roudan takia, katto pitäisi pintansa katolta tippuvan lumen alla jne. Myös laatikoiden tekeminen on haaste, koska niistä tulee painavia, joten ne on rakennettava paikan päällä. Materiaalia on onneksi tarpeeksi ja materiaalithan ovat tähän nyt vieneetkin, vanhoja ikkunoita olen pyöritellyt jo tarpeeksi autotallissa. Muuten närpesläiset tomaatin siemenet ovat jo taimella!

Tekemistä ei siis puutu; on osattava valittava se mikä on tarpeen. Isäni sanoi aina viisaasti: ”työ ajallaan”.

Kun katson ikkunastani juuri nyt, näen oranssin taivaanrannan, paikoitellen kiiltävän jään sinervän lumipeitteisen hangen vallitessa. Taivas on kirkas; päivästä tulenee kaunis. Kello ei ole vielä seitsemää.

Olen ollut viikon verran sisätiloissa toipumassa pienen operaation jälkeen ja sehän on vaikeaa ihmiselle, joka haluaa liikkua ulkona. Vaikka jäät ovat varmasti heikot, nyt olisi oiva ilma liukua potkurilla kotilahdella, vieläpä turvallisesti. Keväinen jäälakeus on suosikkini. Kaipaan pitkiä hiihtolenkkejä, joita tein Helsingissä asuessani. Kaikki saaret Lauttasaaresta länteen tuli kierrettyä Espoon lahdelle saakka. Silloin en pelännyt huonoja jäitäkään. Eväiden syönti jossakin lämpimässä, suojaisessa lahden poukamassa oli juhlahetki. Nyt maailma on muuttunut niin, ettei edes Savossa kohta uskalla mennä jäälle. Eipä olisi lapsuudessa uskonut.

Olemme tekemässä Savonlinnan Fotokerhon kanssa näyttelyä Järvie Maakuntamuseon tiloihin Savonlinnan vanhaan kirjastoon. Idean saimme Luston näyttelystä Metsie. Kysyin Luston väeltä voimmeko käyttää näyttelymme nimenä Järvietä ja saimme luvan. Järvihän on meille kaikille rakas luontoelämys, josta jokaisella on varastossaan valokuvia vuosien varrelta. Kuvat on jo kerätty; alamme työstää näytttelyä ja tarinoitamme. Tuntuu siltä, että aihepiiri on loputon: voimme vain hipaista sitä, vaikka valokuvia onkin järven pohjasta alkaen.

Oma ensimmäinen järvikokemus tapahtui ollessani seitsemän päivää vanha, kun marraskuun seitsemäs isäni ystävineen sousi äitini ja vauvan yli Parkunselän myrskyssä. Näin minulle on kerrottu ja siitä syystä sain toiseksi nimekseni Tuulikin. En vain ole oppinut rakastamaan kovaa tuulta enkä myrskyjä ja huolimatta varovaisuudesta monta kertaa olen joutunut järvellä myrskyn keskelle.

Aurinko loistaa metsän yläpuolella; valo vaihtui aivan toiseksi; uusi päivä on syntynyt.