kulttuuri

Tag-arkisto for » «

Uusi vuosi 2020 on aloitettu opiskelemalla maailman valtiot ulkoa. Haasteen antoi lapsenlapseni ja oitis siihen tartuin. Pitäähän tietää missä mikin valtio sijaitsee. Maita on 197. Ne ovat useat ihan eri nimisiä kuin muinoin. Muistin lapsena tietysti Afrikan maat ulkoa, mutta nyt on tehnyt tiukkaa. Ikä varmaan vaikuttaa siihen, että on hitaampi; tekee virheitä eikä muista kirjoittaneensa jo nimeä. Pah! Joten lopputulos on se, että valtiot on jo tiedossa, mutta osa puuttuu aina! Samoin saaristojen nimet eivät muistu toivotulla nopeudella mieleen ja aika, 15 min, on jo mennyt. Hah! Siitä huolimatta olen muutamassa päivässä päässyt 173:en. Aluksi sain vähän yli neljäkymmentä muistiinisiinä samassa ajassa. Opin uutta vieläkin, joka on näin todistettu.

Olen myös alkanut opiskella italian kieltä katsomalla italialaisia sarjoja ja elokuvia. Sanat alkavat palautua mieleen. Tapasin taannoin ystäviäni Roomasta ja puhuimme mm. elokuvista. Puhuimme etupäässä englanniksi. Ystäväni rakastavat suomalaisia elokuvia ja Esa Pekka Salosta. Minä taas rakastin 60-70 luvuilla italialaisia elokuvia. Fellini, Taviani veljekset olivat suosikkiohjaajia, mutta katsoin myös ihan kaikki neorealistiset elokuvat, jotka oli nähtävissä Helsingissä. Fellinin Amarcordin katsoin viisi kertaa melkein peräkkäin. Se oli niin hyvä. Ystäväni puhui Amarcordista ja alkoi kertomaan enosta, joka kiipesi puuhun ja sieltä huusi avaralla lakeudella: ”Vorrei una donna!” Niin tein minäkin kahvilassa ja ystäväni katsoivat huolestuneena ympärilleen huusinko peräti liian kovaa. No! Kukaan ei ollut ainakaan kovin hädissään. Tuo eno on muuten sisilialainen koomikko. Sain kirjastosta lainaksi Nino Rotan ja muuta Fellinin elokuvien musiikkia. Tänä aamuna kuuntelin levyjä, ties kuinka monennenko kerran, ja nukahdin ihanaan uneen. Nino Rotahan on säveltänyt myös Kummisedän musiikkia. Ja se haikea teema, se koskettaa joka kerran, kun sen kuulee.

Vielä kerron roomalaisista ystävistäni, että he ovat käyneet Villa Lantessa, kun siellä esitetään suomalaisia elokuvia, aina keväisin. Ja Sorjonen on se sarja, jota he katsovat innoissaan. Sarja, jota itse en ole katsonut kuin ihan vähän joulun seutuun. Rikostarinoista en juuri innostu. Mutta aina joutuu samantien perumaan sanansa, koska juuri luin tiiliskiven nimeltä Shantaram. Kirja oli mielestäni taitavasti kirjoitettu rikoksista ja elämästä Bombayssa. Rikokset olivat huume, passi- rahanpesu jne. tyylisiä. Minuun teki vaikutuksen paikallistuntemus, ihmissuhteet, tapa elää. Niin ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin hän joka oli sen kaiken elänyt. Niin olikin, että kirjailija oli rikollinen, joka tiesi mistä kirjoitti. Hänen nimensä on Gregory David Roberts ja kirja on kiehtova.

Hip hurraa! Pääsin osallistumaan Taiteiden yöhön Helsingissä. Tosin nukuin sen ihan rauhassa siellä. Voimat vei matka, sää ja huonosti nukuttu edellinen yö. Mutta osallistuin Suurkirkon kuorokonserttiin istuskelemalla Aleksanteri toisen patsaan juurella ja kuuntelemalla suomalaisia, herkkiä lauluja ison kuorolaisjoukon laulamana. Pieni nyyhkäisy sisimmässäni: ihania!

Perjantaina luin lehdestä, että Marika Mäkelän näyttely olikin vielä auki ja sinne sitten ryntäsin heti kun sisään pääsi. Marika opetti maalausta Atskissa ja olin parina vuonna hänen oppilaansa. Niitä maalaus/veistoksia pitää vielä miettiä. Edellisistä pidin ehdoitta. Kävin myös Sinebrykoffilla, Hietsun torilla, jossa väsyin niin paljon, että päätin lähteä elokuviin. Tolkien ei kuitenkaan ollutkaan vielä, joten läksin kahville Seniori-taloon, joka on Kampissa. Kahvila kiinni. Pah! Olin jo menossa ulos, kun silmiini sattui, että tanssit alkavat juuri tuolloin. Missä on juhlasali? Menin ”hyllylle” katsomaan, mitä tanssilattialla oikein tapahtuu. Vierustoverini kehotti menemään alas eturiviin; sieltä ne hakee. Sainkin tanssia, vaikka olin outolintu paikassa, juttuseuraakin sain ja nautin olostani.

Seuraavat tanssit olivatkin sitten Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa Huvila-teltassa, jossa en koskaan ollut aiemmin käynyt. Etukäteen ajattelin ehkä olevani väärässä paikassa, mutta en ollut. Benin-ilta tanssitti koko porukkaa aina loppuun saakka. Välillä oli pakko kyllä istahtaa, kun jalat tuntuivat olevan tuusan nuuskana. Ikäisiäni ihmisiä oli tanssimassa ja me kaikki nautimme rytmistä, intensiteetistä ja olostamme.

Muistan pari-kolme upeaa afrikkalaista tapahtumaa kahdeksankymmen- luvulta. Ensimmäiset olivat Senegalin Kansallispabaletin esiintymiset peräkkäisinä vuosina Svenskanissa. Tanssijoilla oli vain heinähameet! Se tuntui ihmeelliseltä mutta myös tavattoman upeita he olivat. Toinen, jossa kävin, oli tansanialaisen, sokean rumpalin konsertti Savoyssa. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat mukana muistaakseni; tanssimassa. Se konsertti jäi pitkäksi aikaa muistiin. Olin kateellinen, kun itse olin niin vähän musikaalinen. Tämän rumpalin sanottiin olevan yksi parhaista ja hänen oppejaan opettiin Korkeakoulussa Tansaniassa.

Viimeisenä Kulttuuritapahtumana kävin vielä lähtiessäni katsomassa Maailman Parhaat Lehtivalokuvat Sanoma-talossa. Kuinka paljon kärsimystä maailmaan mahtuukaan. Tähän ihanaan maailmaamme, joka on niin upea ja jota ahneus syö meidän aikanamme enemmän kuin koskaan. Minua hävettää; enkä osaa paljon tehdä kenenkään hyväksi. Hiilijalanjälkeni on kuitenkin pieni; kerään luonnosta marjoja; kasvatan omassa puutarhassani puhtaita kasviksia ja kalastan ruoakseni. Arvostan myös näitä asioita, koska työ on vaivalloista ja aikaa vievää. Kaikkien ahneiden johtajien pitäisi itseasiassa välillä kuokkia; se olisi realismia ja terveyttä ylläpitävää raatamista.

Piipahdin Helsingin reissun lomassa Tallinnassa ystäväni Sadun kanssa. Matkamme kohteena oli Kumu ja siellä symbolistien näyttely. Olin kuullut siitä ylistystä ja kun minua aina kiinnostaa naapurimaamme kulttuuri. Oli mentävä ja olikin jotenkin aivan mahtava talvipäivä, aurinko paistoi kirkaasti, tuuleton meri, vähän pakkasta. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ystäväni kanssa, joten juteltavaa riitti. Tallinnassa oli harmaampaa, mutta ehkä vähän lämpimämpää kuin Helsingissä. Ratikalla Kumuun ja kahvilan kautta taiteesta nauttimaan. Näyttely oli enemmän kuin osasimme odottaakaan. Olen Hugo Simbergin ihailija ja nyt näin hänen aikalaisiaan Baltiasta. Niin monin tavoin hienoja töitä. Milloin pääsimme sadun äärelle, milloin maisemaan, milloin kohtasimme ihmisen. Päästä varpaisiin se tuntuu,  koskettava taide.
Kumun muut näyttelyt saivat jäädä. Tarkoituksemme oli mennä hirvikeitolle Raatihuoneen keittolaan ja sieltä vaelsimme sohjoisia katuja toviksi Adamson-Ericin museoon. Pakko sanoa, etten enää oikein jaksanut keskittyä hänen töihinsä. Olin täynnä symbolistien maalauksia ja niiden tunnelmia. Kotimatkalla oli pari tuntia aikaa pohtia elämää, kulttuuria, matkailua yms. asioita. Seuraavana päivänä matka jatkui kotiin sadunomaisen, suomalaisen, lumisen maiseman halki omaan jo vähän jäähtyneeseen mökkiin ajatukset maalausten lumossa.