kun viimeksi kirjoitin. Facebook taisi viedä huomioni. Kun katson maisemaa ikkunasta, se on melkein samanlainen kuin aina syksyisin. Harmaa vesi ja pilvetkin ovat harmaan sävyissä; jossakin pilkottaa sinistä taivasta hyvin vähän. Kesä loppui kerrasta ja lämpötila laski kolmannekseen yhtenä päivänä. Se oli taas kerran shokki elimistölle. Minua ainakin väsytti. Ja väsyttää.
Kyläni muuttuu päivä päivältä toisenlaiseksi; rakentamiselle ei näy loppua. Minun rakas kyläni! Olen miettinyt viime päivinä, miten paljon nykyiset toimijat rakastavat Porosalmea? Sukuni maita, sukuni arvoja, sukuni tapoja ja kulttuuria? Tuskin mitenkään. Tuntuu, että he miettivät vain, miten saisivat tuottoa ja ketkä olisivat ne asiakasryhmät, jotka ovat riittävän maksukykyisiä. Se surettaa minua sydämeni pohjasta. Siitä vahingon iloitsen; he eivät koskaan tule tuntemaan sitä kylää ja sen kauneutta niin kuin me, jotka olemme täällä saaneet kasvaa ja nähdä sen kaiken ennen teollista matkailua.
Eipä ole tullut kirjoiteltua tänne pitkään aikaan. Valokuvat ovat vieneet ajan ihan kokonaan. Viimeksi olen laittanut Rantasalmen historia sivuille valokuvia ja tietoja Porosalmen Heiskasista. Niin paljon on sepitetty ihan tuntemattomia asioita, ainakin minulle. Tietysti voin kertoa vain niistä, missä olen ollut itse mukana. Olenhan aina kuitenkin ollut kiinnostunut suvun asioista ja mukana sukuseuran perustamisesta asti jollakin tavalla.
Uutena yrityksenä on ottaa selvää äitini suvusta, joka tulee Leppävirralta Sorsakoskelta. Tapasin pitkästä aikaa pikkuserkkuni Aulin, jonka kanssa olemme alkaneet työstää kuvakirjaa. Yllätyksekseni valokuvia löytyykin aika paljon sekä Aulilla että minulla. Kirjasta tulee varmasti mielenkiintoinen.
Isoisäni Aatu oli käynyt perämieskoulutuksen Kuopiossa ja hän toimi hinaajissa kesällä – nyt en tiedä sanaa – kuljettajana, kapteenina vai minä? Talvisin hän oli Varkauden Konepajalla työssä hitsaajana. Paljon on sellaista, mitä en tiedä ja joudumme etsimään rippeitä heidän elämästään. Olisi hienoa onnistua saamaan kirjoitettua tietoa, mutta se voi olla vaikeaa.
Alan päivittää tännekin jotakin, koska tämä on väylä, jonne on mukava kirjoittaa. En tiedä lukeeko kukaan. Tällä sivulla oli valtava määrä feikkejä yhteydenottoja ja panin pois kokonaan yhteydenotot. Liekö ollut tyhmää?
Vuosikausien ajan keräsin suppilovahverot Porosalmen korvissa. Nyt se on mennyttä aikaa, koska kyläämme on rakentamalla rakennettu lukuisia reittejä, etupäässä sähköpyörille. Harmittaa tietysti. Olen miettinyt kadonnutta aarretta kaikkien meidän ulkoilijoiden kannalta; suppilovahverot, mustat torvisienet vai sähköpyörät? Sienetkin ovat paikka uskollisia, kuten me ihmisetkin ja sienipaikka on kerääjälle onnen lähde. Menetetty sienipaikka on ahdistavan surullinen tunne; mennyttä iäksi. Kylässämme oli vanha kuusikko, josta saimme mustatorvisieniä joka syksy sen minkä jaksoimme metsästä kantaa. Miten sille kuusikolle kävi? Niinkuin aukkohakatulle kuusikolle käy ja paljon pahemmin. Ei riittänyt, että kuuset kaadettiin; kaadon jälkeen koko alue kynnettiin. Kaunis polku, ikivanha, jota pitkin kyläläiset olivat kulkeneet, hävisi. Kaikki sienet hävisivät, kuusimetsän tuoksu katosi; käveleminen yhtään minnekkään loppui. Mitä me menetimme? Menetimme luonnon kauneutta, monimuotoisuutta, naapurin kunnioituksen. Nyt paikalla ehkä alkavat kasvaa istutetut kuusentaimet, mutta ikinä se metsä ei palaudu kauneuteen.
Teimme tyttären perheen kanssa hienon retken Savitaipaleen kuntopoluilla. Mitä ihmettä? Polut olivat luonnollisia kulkupolkuja, ihmisten kävelemällä tekemiä. Maasto oli hyvin vaativaa; piti kiivetä useita kertoja jyrkkiä, kallioisia rinteitä korkealle. Polut olivat tekeytyneet kävelijöiden viisauden mukaan, ei retkipolkujen suunnittelijan kartalle merkitsemän viivan mukaan. Sinne ei pääse huonokuntoinen, eikä pyörätuolilla, mutta siellä voi terve ihminen kulkea ihaillen metsää, järveä ja maisemaa täydestä sydämestä. Kummallisinta oli se, että polku oli sallittu myös maastopyöräilijöille, mutta heidän kuluttamansa maa, ei juurikaan näkynyt. Hekin olivat kunnioittaneet maaston upeutta ja polun kauneutta.
Eilen naapurini kertoi, että Koiralammen vesi on puoli metriä korkeammalla rakennetun tien takia. Nyt vesi valuu tien yli ja tulee laskuojaa myöten puutarhani ohi rantaani. Vesi on ruskeaa.
Uusi retkeilyreitti rakennettiin kotitieni Saunaniementien kautta läheisille vuorille ja sieltä sitten rakennettiin uutta tietä Porosalmen tielle. Hiekkaa ajettiin telaketjukuormureille päivätolkulla; joten tiekin meni rikki. Ei ollut tullut tien teettäjälle mieleen katsoa karttoja tuolta alueelta ja huomata esim. sitä, että suoalue on arvokas, suojeltava luontokohde. Tien alle ei myöskään muistettu lisätä siltarumpua, joten tie pysäyttää veden valumisen. Ja kun ja jos koko vesimassa purkautuu, se purkautuu kaikella voimalla tuhoten lähialueeni ja rantani mutavellillä. Yrittäjälle ja kunnan vastaaville on ilmoitettu, mutta pelkään, ettei tarvittaviin suojatoimiin ennätetä ajoissa ja joudun kärsimään todella mittavasta katastrofista. Olen hirveän vihainen!