Toissapäivänä kesä loppui kuin seinään. Ei huvittanut mennä edes ulos. Eilen taas sää oli kohtuullinen, jopa lämmin. Ja tänään sataa. Joutsenet seilaavat lahdella, kuikka kalastelee rannassa; vielä on vihreää ja ensi viikolla luvassa lämmintä. Toivonpa, että sääennustus toteutuu.

Kesä on ollut antelias. Keväällä puiden ja pensaiden ihana kukkaloisto; juhannusruusu kukki tuhansin kukin, kultasade sadoin upein norkoin ja niittykukat koko kesän ajan. Marjakausi on ollut runsas ja se vielä jatkuu. Puolukat parhaimmillaan ja karpalot kypsymässä soilla. Säätila on ollut sateinenkin, mutta myös lämpimillä päivillä meitä on siunattu, joten sateiset päivät ovat kokonaan unohtuneet. Kesästä jäi ihana olo, vaikka meillä on ollut pandemia kiusana. Kesän aikana en ole juuri matkustellut; ainut pitempi matka oli rannikolle Öröhön, jossa sielläkin oli paras merikeli ikinä. Ihanaa oli uida kirkaassa merivedessä, jalan alla pehmeä hiekka rannalla; merilintujen äänet ympärillä.

Syksy tuo uusia haasteita, koska pandemia jatkuu jatkumistaan. Naapurini kertoi espanjantaudin kestäneen kaksi ja puoli vuotta ennenkuin se hiipui. Siihen asti kun tämä pandemia kestää, pitää löytää elämävoimaa ympäristöstä ja niistä aktiviteeteistä, joita harrastaa, ystävistä, jotka ovat karanteenissa samalla tavalla kuin itse jne. Valokuvaus on hyvä, moneen taipuva harrastus, josta ei haasteet lopu. Aion alkaa opiskella kieliä. Nyt on siihen riittävästi aikaa. Keskeytyksiä ei vain ole. Italian kieltä olen joskus opiskellut ja sitä aion jatkaa tänä syksynä. Haasteellista mutta palkitsevaa.

Milloin metsää ei voi enää kutsua metsäksi? Mietin sitä tullessani mustikkaämpärin kanssa kotiinpäin. Lapsuudestani asti tuttu metsä oli ”muokattu” uuteen uskoon. Jopa liikenneympyrä ja viiden tien risteys löytyivät heti alkumetreillä. Teiden leveys on pientareineen varmasti 4-5 metriä; kivet ja kuopat koristavat tien pintaa ja tienlaidoilla sojottavat sinne työnnetyt puunrungot. Puhumattakaan isommista kivistä, joita on siellä täällä seassa. Tässähän on kysymys lomakylän luontopoluista, jotka jäävät ikiajoiksi kallioille kotikylässäni. Geologit tekivät aikoinaan ihanan luontoa kunnioittavan polun samoille kallioille, mutta se ei kai sitten ”tuottanut” matkailijayrittäjän pohjattomaan tarpeeseen tienata. Mieli maassa keräsimme jostakin ”teiden” risteyksistä mustikoita, joita kyllä oli kiitettävästi. Muistelin erästä rinnettä, jossa tapanani on ollut käydä mustikassa ja suppilovahveroita keräämässä. Paikalla on nyt se tie. Tie joka ei voi olla valmis; tie, jota ei olla suunniteltu kunnioituksella tai rakkaudella kyläni kauneutta korostaen vaan tuo mieleen metsäautotien, jossa isoilla telaketjutraktoreilla pääsee eteenpäin.

Mietimme ystävimme kanssa sanaa – kunnioittaminen. Millainen on sellainen ihminen, joka ei kunnioita ympäristoään, vaikka sitä väittää? Eikö meidän tekemisistämme välity muille kaikki tieto, jota toiset ihmiset tulkitsevat? Mitä tapahtuu kylällemme, kun omistajat eivät näe kauneutta luonnossa? Miten heidän yrityksilleen käy? Matkailijat hakevat kauneutta ja luonnonrauhaa maalta. Mielestäni. Minulla oli hieno reissu Örön saarelle vähän aikaa sitten. Saaressa oli n. 400 hehtaaria. Armeijat olivat siellä toimineet vuosisatoja? ja siitä huolimatta luonto oli ihmeellisen kaunis ja lajirikas. Rikkomaton. Miksi ihmeessä oman kyläni lajirunsauteen ja -lajirikkauteen ei kukaan ole tarttunut ja hoitanut ja vaalinut sitä? Miksi maalla tehdään pahoja virheitä, joita ei kukaan ei voi enää korjata? Metsänrikkomista sorateiksi ei pysty ymmärtämään muuna kuin ympäristön tuhoamisena.

Olen tehnyt vuosikausia työtä saadakseni kalliolleni niityn. Nyt se alkaa olla olemassa kukkaloistossaan. Olen kantanut sinne kukkapuskia, joissa kukkivat kedon kukat; istuttanut joitakin lajeja, tosin huonolla menestyksellä, toivonut uusien lajien vain ilmaantuvan. Ja niin minulla on ihailtavana niitty ja sen asukkaat.

Tähän listaan kukkia, joita niityllä kasvaa:

Ensinnäkin kielot, metsäruusu, kanerva, puolukka, mustikka, leinikkejä eri lajeja, mäkitervakko, kissankello, ketoneilikka, mäkikuisma, metsäorvokki, isomaksaruoho, keltamaksaruoho, ruusujuuri, lillukka, ojakellukka, kyläkellukka, hanhikkeja, ahomansikka, poimulehti, hiirenvirna, niitynätkelmä, valkoapila, puna-apila, maitohorsma, nokkonen, kurjenpolvi, koiranputki, kumina, ahomatara, keltamatara, ukonmansikka, lemmikki, maahumala, rohtotädyke, ratamo, harakankello, hirvenkello, siankärsämö, pietaryrtti, päivänkakkara, keltasaunio, syysmaitiainen, voikukka, huopakeltamo, metsätähti, oravanmarja, sudenmarja, vadelma…

puhumattakaan heinistä…

Niinpä niityllä vaeltavat perhoset ja muut pörriäiset niin mielellään. Pari viikkoa sitten lenteli pihalleni amiraaliperhonen. Viipyi päivän ja jatkoi matkaansa. Syksyn perhoskukkia ovat puutarhakukat, joista suosituinpia ovat aurinkotähti ja nauhukset. Joskus yhdessä kukkaryhmässä on kymmeniä perhosia ja pörriäisiä. Silloin tuntuu niin hyvältä ja olo onnelliselta.

Minne asti? Koko kesän ajan joka päivä, taukoamatta aamu seitsemästä ilta kymmeneen. Kaiku toistaa metelin. Tällä hetkellä kallioon porataan reikiä, porataan reikiä, porataam reikiä. Sitten ammutaan ja sitten ammutaan ja sitten niitä kivia kasataan ja kasataan. Kaksi suurta konetta pauhaa tällä hetkellä. On helluntaiaatto ja kesän pyhään valmistautuminen muualla kenties, muttei meidän kylässä.