Kategoria arkisto »Näyttelyt «
Harmittaa vieläkin se, että sairastuin viime viikolla. Suunnitelmissa oli osallistua Seurasaaren Joulupolun tekemiseen, mutta flunssa iski Itsenäisyyspäivän aattona. Kassi oli jo pakattu; kotisaunassa puhtaaksipestynä ajattelin hypätä bussiin seuraavana aamuna, mutta yöllä flunssa todella iski. Pää oli kipeä ja kuumetta, niinkuin aina.
Toivoin viimeiseen asti, että tokenen, että olen kunnossa viimeistään perjantaina, mutten ollut. Vasta tänään maanantaina tuntuu siltä, että huomenna voin mennä ulos ja kauppaan. Kaupassa olen käynyt viimeksi toista viikkoa sitten. Salaattiainekset loppuivat, mutta rakkaat naapurit laittoivat pussin ja pussissa on yhä pala kurkkua ja tomaatti!
Onneksi on pakastin, jonne voi pahanpäivän varalle, varata yhtä ja toista. Tänään valmistin ihanan lammas-papupadan, lisäkkeenä pakastevihanneksia. Herkullista!
Kiireinen vuosi – ihana vuosi – alkaa loppua. Tänään oli Itä-Savossa hieno juttu kirjamme kansikuvatytöstä teräsrouva Aune Rissasesta. Hänen muistinsa ja ajatuksensa ovat tarkat – olisipa itsellä, jos vanhaksi saa elää!
jolloin kirjamme Emil Tolvasesta julkaistaan. Jännittää ja väsyttää. Eilen viimeistelin näyttelyn. Ihmisiä alkoi jo kierrellä näyttelyä katselemassa. Minä tykkäsin lopputuloksesta kovasti. Kirjaston väki viimeisteli pikkukuvilla varsinaisen näyttelyseinän, joten siitä tuli rikas. Ahdasta kenties, mutta se tekee siitä hyvän. Siellä täällä hyllyjen välissä tapaa ennen Rantasalmella asuneita nokakkain.
Tänään siis h-hetki illalla.
Sataa ja tuulee, vaikka ilman pitäisi kirkastua iltapäivällä. Väsyttää tämä loputon sade. Yöllä kuuntelin tuulta valvoessani ja mietin sääilmiötä. Onko sade tullut jäädäkseen? Aiheuttaako lentoliikenne tämän pimeyden? Haluanko enää matkustaa lentäen? Mikä on eettisesti oikein? Odotin niin paljon kuulaita syyskuun päiviä, jolloin ruska hehkuu. Niitä ei vain tullut. Ei ainakaan tarpeeksi.
Toivon säästä huolimatta mukavaa avajaistilaisuutta; ollaanhan sentään katon alla.
Olen jo vuosia haaveillut tekeväni kirjan Emilistä ja hänen valokuvistaan. Viime torstaina valmiit kirjat tulivat kotiini. Kädet vähän täristen avasin paketin ja ilahduin; kirja näytti siltä kuin oli suunniteltu. Tiistaina tulevalla viikolla näyttely ja kirja ovat esillä Rantasalmen kirjastossaaina lokakuun loppuun. Tuntuu hyvältä, kun pitkäaikainen työprosessi on tässä vaiheessa. Emil oli upea valokuvaaja. I
hastun hänen töihinsä aina vain enemmän. Hän tuntuu melkein veljeltä; mehän olemme jopa asuneet samassa talossa nuoruudessamme; samoja paikkoja ihailleet; samoja polkuja kuljeskelleet ja jopa samoja inhisiä tunteneet. Hän on ottanut minusta myös vauvakuvan v. 1948. Olen siitä onnellinen.
Muutama vuosi sitten tein pienen näyttelyn kahvila Allegriaan, Savonlinnaan. Rantasalmen kirjastossa oli tilaa näyttelylle ja ajattelin viedä tuon vanhan, pienen näyttelyn sinne. En kuitenkaan saanut näyttelyä tehtyä marraskuun alussa kuten lupaisn, koska vanhan tietokoneeni emolevy hajosi, hammas tulehtui ja väsymys vahvoista lääkkeistä johtuen iski. Joulukuuhan menee aina tohinan keskellä. Vihdoin, kun sain tohinan pysähtymään ja ajattelin, että nyt rauhoitun joulun viettoon; hakkerit iskivät sähköpostiini ja tekivät temppujaan, selittäen että Riitta Heiskanen tarvitsee rahaa maksaakseen hotellilaskunsa Lontoossa. Se, joka tuntee minut, tietää etten juuri hotelleissa yövy ja menen melkein aina ystävieni luokse, jos jonnekin menen.
Joulun jälkeen otin tuon vanhan näyttelyn uudelleen tarkastelun kohteeksi ja jouduin ja halusin tehdä muutoksia ja uusia töitä edellisten lisäksi. Hakkerointikin harmitti valtavasti. Tein syntitestejä netissä ja löytyihän niitäkin = syntejä ja testejä. Ylen syntitesti oli mielestäni paras. Siinä tutkailtiin synnin vastakohtaakin ja syntejäkin oli enemmän kuin nuo ikivanhat seitsemän.
Kiasmassa oli joitakin vuosia sitten valokuvia ja taidetta Afrikasta. Teemaa en muista. Sen minkä muistan parhaiten tuosta näyttelystä, oli eräs videoelokuva, jossa näytettiin eurooppalaisten tietotekniikan jätteiden polttamista Afrikassa. Se koski. Minne minunkin vanha(t) tietokone(eni) joutu(vat)u lopulta?
Se mikä kauhistuttaa kalastajaa ja kalastajan tytärtä, on merten raiskaus. Valtavilla ajoverkoilla tyhjennetään meri kaikesta elävästä. Ilmeisesti jonkun lainlaatijan, virkamiehen, hallitsijan luvalla? Ja pienet kalastajaveneet ovat rannalla ja kalastajat vailla mahdollisuuksia elinkeinoonsa.
Syntejä, jotka johtavat tuhoon, on paljon muitakin. Sodat ja terrori niistä kaikkein pahimpia.
Terroria tapahtuu kaikilla tahoilla ihmisten kesken. Ahneus on kaikkein ankarin synti ja ahneudellahan ei mielestäni ole milloinkaan rajaa. Ahne tarvitsee aina lisää; hän on aina vailla vielä jotakin. Mietin mielessäni, kuinka tyhjä on ihmisen mieli, kun se on täytettävä tavaralla, rahalla, ohjelmalla, seksillä, ruoalla, juomalla jne.
Muistan ensimmäisen luennon Taideteollisen Yleisen linjan sommittelun kurssilta. Sen piti Lauri Anttila. Luento, joka vaikuttaa vieläkin tekemiseeni. Ei pelkästään sen takia, että se oli niin hyvä, vaan senkin takia, että tiesin löytäneeni paikkani. Lauri Anttila ihaili entisiä metsästäjiä; he eivät jättäneet jälkiä siellä missä metsästivät. Heidän täytyi varmistaa tuleva metsästysonni. Hän myös puhui Afrikan keräilijäkansasta bushmanneista. He keräilivät parina päivää ja loput viikon päivät seurustelivat toistensa kanssa. Kuka on rikas?, hän kysyi.
Näyttelyni on pieni ja vaatimaton, mutta se auttoi minua ajattelemaan taas kerran elämääni ja sen arvoja, todellisten ystävieni arvoa ja heidän arvomaailmoitaan. Ystävät valikoituvat arvojensa tähden. Aina.