Arkisto » kesäkuu, 2012 «
Lumi toi Taigaan omat kangaspuunsa. Ne toivat tullessaan oman tunnelmansa. Muistuivat mieleen äidin ja mummon kutomiset. Meillähän oli kotona pellavaiset lakanat, verhot, pyyheliinat ja pöytäliinat. Äiti ennätti vielä kutoa villaisia sängynpeitteitä, vällyn päällisiä, hevosten loimia jne. Kaikki ovat kuluneet pois, paitsi joitakin pellavaisia juhlaliinoja on vieläkin olemassa.
Sen lisäksi olemme järjestelleet yhä edelleen paikkoja Taigassa ja maalanneet joitakin kirpputorilta jääneitä ”huonekaluja”. Keltainen taso muuttui harmahtavaksi kuten iso hyllystökin. Nyt ”kauppahuoneemme” on valmis.
Sain naapuriltani Violalta ruusupavun taimia, jotka istutin Taigan seinänvierustalle. Mielenkiintoista seurata niiden kasvua. Vanhoissa perhekuvissa potretit ovat usein otettu ruusupavut taustanaan. Saapa nähdä onko meidän ruusupavut niin upeat, että kelpaavat potrettien taustalle.
Tänään teimme ison työn, mutta kamera jäi kotiin, joten kuvat tulevat jälkijunassa. Talo on kutakuinkin kunnossa; näyttelyn järjestäminen alkaa.
Eilen käväisin Taigassa ja laitoin seinälle väliaikaisen kyltin ihmeteltäväksi.
Kun ovi on auki, ihmiset tulevat sisälle kyselemään, mitä talossa tapahtuu. Minusta se on mukavaa. Ne, jotka muistavat Taiga kahvilan Työväentalolla, muistanevat myös kyltin. Ensimmäisen tein – isokokoisen – kolmiosaisena. Matti Hukkanen kertoi monien ihmetelleen, mikä se Taiga oikein on. Matti ihmisille, että kyllä se kohta laukiaa.
Lahja, Lumin tytär, valitsi entisen keittiön lasten piirustus- ja työtilaksi. Tarkoitus on tuoda tänne hyvä työpöytä ja tuolit. Lasten töistä teemme näyttelyn ja kesän kiinnostavin työ palkitaan, tietysti. Tätä huonetta emme paiko, emme maalaa. Se jää sellaiseksi kuin se oli naulojen poiston jälkeen. Huoneessa voi rauhassa työskennellä; pienet sotkut eivät haittaa.
Muistui tässä yhteydessä mieleeni maalausluokka Ateneumissa. Se oli ollut käytössä ties kuinka kauan ja se oli kyllästetty erilaisilla maalausmateriaaleilla. Lavuaari olisi ollut mahtava muistomerkki ja pitänyt säilyttää jälkipolville. Lukemattomat pensselit oli pesty sen ääressä. Lavuaarin pinta oli kadonnut ajat sitten. Siivousrätit ja -tädit eivät siihen pystyneet. Minun mielestäni oli ihmeellistä olla osa lavuaarin historiaa.
Parina päivänä olen järjestellyt maalauksiani ja piirustuksiani erilaisiin kasoihin. Yksi kasa – luonnoksiksi vielä kelpaavia, toinen kasa – toisen puolen paperista voi käyttää luonnosteluun, kolmas kasa – kehystettäväksi kelpaava jne. Vanhat työt putkahtelivat esiin ja toivat muistoja opettajistani Atskissa. Lauri Anttila on ollut minulle Opettaja suurin kirjaimin. Tosin, kun hänen kanssaan oli tekemisissän, hän ei koskaan ”opettanut”. Vuoropuhelu oli kuitenkin ajatuksia herättävää,uusia maailmoja aukaisevaa ja koskettavaa. Opettelin hänen johdollaan ensimmäisiä askelia pi-ma:ssa ja näyttelysuunnittelussa. Kun hän oli Kuvataideakatemian rehtorina, hän toimi Rantasalmella Veden Estetiikan konferenssin taiteellisena johtajana ja toi Rantasalmelle taideakatemian ulkolaiset jatko-opiskelijat. Monet heistä ovat vieläkin ystaviäni.
Kuvaopintojen pakollisiin opintoihin kuului ”tila-opintoja”. Opettajina olivat mm. Alfred Kolehmainen ja Panu Kaila. Alfred kertoi tekemistään matkoista rajan taakse ja vanhoista puurakennuksista siellä ja Suomessa. Luennot olivat ikimuistoisia, koska samalla saimme kuulla muustakin matkoilla sattuneista kulttuuritapahtumista. Minua kiinnosti piirtäminen tuolloin ja kysyin häneltä neuvoa kuinka päästä Museovirastoon piirtämään. ”Menet vain sinne ja kysyt”, oli vastaus. Niin tein ja pääsin kokeilemaan taitojani.
Panu Kailan kanssa retkeilimme katsomassa talomuseoita. Hän ”saarnasi” hirsirakentamisesta ja hirsirakennusten ”korjaamisesta” ja tuhoutumisesta. On varmaan myös hänen ansiotaan, että ostimme vanhan hirsikehikon Sulkavalta ja läksimme siitä rakentamaan mökkiä, jossa yhä asun. Eikä tänä keväänä kauheasti pelottanut kysyä Lauri Pulkkiselta hänen taloaan näyttelypaikaksi. Vanhat talot ovat lähellä sydäntäni. Niissä on henkeä ja tunnelmaa.
Piirtäminen oli minulle todella vaikea pala. En ollut keskikoulun jälkeen koskaan piirtänyt ennenkuin aloitin Lauttasaaressa työväen opistossa syksyllä 1977. Kevään 1978 piirsin Vapaassa Taidekoulussa ”elävää”. Siinä oli kaikki harjoittelu, kun päätin pyrkiä Atskiin. Mietin mahdollisuuteni tarkoin. Toiset opiskelijat sanoivat menevänsä sinne ja sinne osastolle opiskelemaan. Mutta he olivatkin ”taitavia ja mahtavia” piirtäjiä. Minua kiinnosti valokuvauskin, mutta en uskonut madollisuuksiini. Pyrin siis Koulutuskeskuksen yleiselle linjalle ja sinne myös pääsin. ”Loistavia piirtäjiä en sen koomin nähnyt, sen sijaan eräs toinen Riitta, joka ei itsestään paljon ääntä pitänyt, selvisi pääsykokeista kuten minäkin. Ja ensimmäisen luentomme piti Lauri Anttila, sommittelusta. Sen luennon aikana ymmärsin tulleeni sinne minne pitikin.
Kohtalonpuu-uni inspiroi minua aikoinaan tekemään toisenkin työn. Sen tein öljypastelleilla. Mietin unessa kuinka tuo puu jaksaa kantaa nuo kaikki hedelmät. Mutta onhan sillä aika vahva runko.
Tämä ihana taigahirvi tarina lähtee Altalta. Olin siellä eräänä kesänä ihmettelemässä kalliomaalauksia Altan Saamelaismuseon ympäristössä. Tajusin, että taigahirvet ovat kovin näköisiä esihistoriallisten piirrosten kanssa. Ja olihan Horatius Heiskanen, puuluututkija, ollut jo Suomen Yleisradion Tiedetoimituksen ohjelmassa 1.4.1997. Profesori Saara Lilja luki Juha Rämön laatiman henkilöhistorian radiossa. Saara kertoi myöhemmin minulle, että oli todella vaikea pysyä vakavana ja asiallisena lukuhetken ajan, sillä niin hullunhauska on Horatiuksen elämä.
Tätä maalausta ei kannata lähteä selittelemään. Sekin ilmestyi arkistoista ja tulee näyttelyyn.
Ei ainoastaan työt tuo mieleen muistoja, myös koko prosessi – 30 vuotta sitten taidekoulusta – antaa ajattelemisen aihetta. Tänään olen muistellut millaista oli aloittaa opinnot; millaisia olivat opettajat ja miltä kaikki tuntui. Siitä kerron myöhemmin.