Arkisto » tammikuu, 2013 «
Vive, ut vivas
Ennenkuin jatkan Taiga-hirvien tarinaa, kerron, että kymmenkunta työtä tulee esille HerkkuPekkaan Helmikuun ajaksi.
Näyttely on kunnianosoitus ystävilleni Juhalle ja Saara Liljalle. Hehän nostivat sankarini koko Suomen kansan tietoisuuteen. Ja koska nuo kaksi kielen taitajaa sen tekivät. Hirvetkin ovat vähäisesti opetelleet antiikin ajan lentäviä lauseita. Aina tarpeen tullen, he kaivavat ne esille ja niistä tapahtumista olen sitten yrittänyt kertoa tässä näyttelyssä ja tulevassa, joka on esillä syyskuussa Akvart Galleriassa Helsingin Töölöössä, aivan Saaran kotikulmilla. Olen aika lailla innoissani tulevasta.
Kuskasin Taigaan kasan rannoilta keräämiäni ”puuluita” ja siitä lähti liikkeelle näyttelyn idea. Taiga-hirvilläkin oli oma esihistoriansa, tietysti.
Olin työskennellyt Esihistorian toimistossa Museovirastossa piirtäjänä ja todella nähnyt aitoja luunpaloja. Nehän olivat samanlaisia kuin ”puuluutkin”.
Porosalmelle oli valmistunut hieno geologinen polku, jonka varrella kerrottiin Porosalmen maaperästä ja ilmastosta. Sekin antoi uskoa idealleni.
Ei muuta kuin toimeen.
Sinä päivänä Juha Rämö Antti poikansa tuli Taigaan ja minun poikani Henrik oli apulaisenani. Meiltä eivät ideat loppuneet. Keksimme kepakoista mitä ihmeellisimpiä muinaislöytöjä. Eipä aikaakaan, kun meillä oli nätyttely siltä osin valmis. Minua vain kaiversi jokin ongelma. Keksin sen kyllä aika pian. Meiltä puuttui tutkija. Asiahan oli vailla perustetta tutkijatta.
Mietimme yhdessä; kukahan se olikaan. Ja sieltä se tupsahti, se Horatius Heiskanen. Vieläkin oli ongelma. Kuka osaa etsiä tutkijamme tiedot ja tehdä hänestä lyhyen elämänkerran. Juhalla tuntui olevan aikaa ja hän ilmoitti sen tekevänsä mielellään.
Muutamana päivänä historioitsijamme saapuikin Horatiuksen elämänkerran kanssa. Olin aika hämmästynyt, kuinka paljon Horatius oli elämänsä aikana kerennyt ja viitsinyt. ”Se on hauskin elämänkerta, jonka ikinä olen lukenut”, sanoi professori Saara Lilja, joka tarinan luki seuraavana Aprillipäivänä 1997 Radion tiedetoimituksen esitelmänä.
Olen taas tavannut taiga-hirvet uusissa seikkailuissa. Lupasin taannoin kertoa heidän tarinansa alkutaipaleen Tässä kaiken alku, joka alkoi juhannuskokkotalkoissa. Makailin täysin uupuneena havukasalla ja katselin taivaalle, kun näin isojen mäntyjen oksat silhuetteina taivasta vasten. Nehän ovat kuin hirven sarvet! Lamppu syttyi päässäni ja tiesin keksineeni jotakin uutta. Sitä en silloin tiennyt, että myös Aleksis Kivi oli nähnyt saman.
Siispä kehittelin ensimmäisen hirvieläimeni, jonka asettelin kesäkahvilani Taigan pihalle kesällä 1995. Olin lötytänyt metsästä hirven kallon, jonka pesin ja toin Taigan kaappiin. Näytin sitä lapsille suurena ihmeenä ja se olikin jännittävää kaikista. Seuraavan talven aikana kehittelin ideaa eteenpäin. Naapurinani metsässä asui kesyhkö hirviemo, joka sai joka vuosi kaksi vasaa. Ne kuljeskelivat talojen ympäristössä ja tulivat monta kertaa metsässä vastaan. Juttelin hirville usein tavatessani. Saatoin tulla aika lähelle, eivätkä ne lähteneet pois. Kaikkein kummallisinta oli, että ne olivat uteliaita. Pihallani ammuttiin kiviä ja yht’äkkiä hirviemo vasoineen oli seuraamassa tapahtumaa. Aihe kiehtoi minua. Aloin kehitellä maalauksia taiga-hirvien elämästä. Ne olivat porukkaa, joilla oli perustarpeita. Ne eivät olleet sellaisia sarjakuvahenkilöitä, jotka tulevat sisätiloihin. Ei. Ne elivät vain ulkosalla ja niillä ehdoilla, joita Suomen luonto tarjoaa.
Kävellessäni kerran kevätrannoilla, löysin ”puuluita”. Ne olivat veden kalvamia, harmaita puupaloja, jotka synnyttivät mielessäni uuden idean. ”Lamppu syttyi”, niinkuin heti ajattelin. Taiga-hirvien esihistoria alkoi hamottua mielessäni. Siitä kuitenkin seuraavalla kerralla.