Arkisto » helmikuu, 2013 «
Sen jälkeen kun Horatius Heiskanen oli ponnahtanut tiedemaailman huipulle ja hänen elämäntarinansa sai arvoisensa selostuksen Suomen YleisradionTiedetoimituksessa, oli luonnollista, että aloimme juhlistaa Horatiuksen elämää muutenkin. Koska Horatius G. oli syntynyt Porosalmella ja hänen lähin ja rakkain tutkinta-alueensa oli Haukivesi saarineen, päätimme järjestää joka kesä pesäpäivän aikaan juhlallisen kirkkovenesoudun. Asiaan vihkiytyneet ja jotkut uudetkin ihailijat lähtivät matkaan kylätoimikunnan vanhalla kirkkoveneellä. Salaisena tarkoituksenamme oli vielä yrittää etsiä puuluulöydöksiä ennen toisia asiasta kiinnostuneita tutkijakilpailijoita. Meillä oli aina tuuria sään ja löydösten suhteen. Vaikka lähtiessämme retkelle päivä oli pilvessä tai satoi hiukan, sää selkeni yöksi ja keskiyön aurinko kultasi vakiokalliot, joilla istuimme palvomassa auringonlaskua. Muistelimme Horatiuksen elämänkaarta; hänen vaikeuksiaan ja voittojaan tieteen alalla. Samalla tietysti tuli puhuttua omistakin samansuuntaisista vaikkeuksista ja tapahtumista. Löydökset sijoitimme seuraavana päivänä kunniapaikoille Taidekahvila Taigan tiloihin ja kerroimme halukkaille retken suurenmoisista tapahtumista.
Retkimuonatkin olivat valittu harkiten. Olihan keskikesän upein aika ja suomalaisten pyhät yöt.
Saaremme, jonne soutelinmme, oli antelias muutoinkin. Kerrankin, kun kuljeskelimme saaremme keskivaiheille, löysimme valtaisan kukka-aarteen. Valkolehdokit. Niiden huumaava tuoksu kutsui luokseen sadoin kukin.
Myöhemmin, kun olen soutanut saareen ja etsinyt valkolehdokkeja, metsä olikin kasvanut suureksi ja kukkaset melkein kadonneet. Ja nyt muistellessani ja kirjoittaessani näistä retkistä haikeus valtaa mieleni; ne retket olivat mahtavia. Ja mahtava oli Horatius G. Heiskasen henki ja esimerkki retkillämme.
”Kateuden riivaman oppi-isänsä professori Schlugenfiggerin kuoltua vuonna 1770 Heiskanen päätti – ihan vain vuosien varrella kehkeytynyttä pottumaisuuttaan – vetäytyä hakun varresta nauttimaan saavuttamansa aseman hedelmistä. Hänen työtään Itä-Afrikkaan jäi jatkamaan Hintriikkapiruvieköön Heiskanen (1756-1838), joka vähäisistä vuosistaan huolimatta oli jo melkoinen haka löydösten tekijänä.
Horatius Heiskanen ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan ryhtyi hankkimaan uusia kadehtijoita kirjailijana. Hänen kansantajuisia ja uraa uurtavia paleontologian käsikirjojaan on kautta aikojen myyty kymmenin tuhansin.
Horatius Heiskanen kuoli kunnian kukkuloilla Rantasalmen Porosalmella ensilumen peittäessä maata marraskuussa 1807. Hänen viimeiset sanansa jälkimaailmalle olivat: ”Minkä kaivoin, sen kaivoin.”
Horatius G. Heiskasen julkaisuja
-Die kunst, Ausserordentliches zu leisten, Heidelberg 1744
– H.G.Heiskanen – sein Weg zum paläontologischen Spitzenerfolg, Lontoo 1780
– Dig it Baby, Dig it!, Stratford-on-Avon1786
Was nun, verdammt nochmal?, Tukholma 1801
Kaivajan kaiho, Porvoo 1804″
Tähän päättyy Horatius G. Heiskasen henkilöhistorian kuvaus, mutta tapahtumat Taidekahvila Taigan puitteissa jatkuivat vielä vuosia. Niistä kerrotaan seuraavaksi.
Jo loppiaisena 1763 Heiskanen oli palannut kaivauksilleen, eikä aikaakaan, kun hakku jo rasahti fossiiliin, joka sai koko kansainvälisen paleontologiyhteisön kateudesta vihreäksi. Kyseessä oli matalajalkaisen juoksijasirahvin pienintä yksityiskohtaa myöten säilynyt kivettymä. 
Sensaatiomaiseksi löydön teki se, että siihen asti juoksijasirahveista oli löydetty vain kivettyneitä jalanjälkiä. Professori Schlugenfiggerin tiedetään asiasta kuultuaan puuskahtaneen: ”Dieser Schweinehund, verdammt nochmal!” (”Piru vieköön koko sikakoiran!”)
Suvaitsevana ja lyhytvihaisena tunnettu Heiskanen sydämistyi tästä niin, että muutti nuorimman poikansa nimen Heynrichverdammtnochmal Itä-Afrikan hautavajoaman lääninhallituksen päätöksellä nimeksi Hintriikkapiruvieköön.
Rantasalmen kunnan kotiseutuarkistosta löytyy Eemil Tolvasen valokuvia ja negatiivejä. Negatiivit on scannattu cd:lle. Tässä esittelen kuvista muutaman:
