Arkisto » helmikuu, 2013 «

Vuonna 1752 Heiskasen- Silfverarm-Spjutsundberg-Heiskasen retkikuntana tunnetun tutkijajoukon tie kulki Galapagossaarille. Siellä retkikunta teki kaksi löydöstä, jotka mullistivat koko siihenastisen käsityksen paleotsooisen faunan evoluutiosta. Ensimmäinen näistä löydöksistä oli kenohämähäkin fossiili. joka kumosi johtavien paleontologien (mm. Schlugenfigger, Smythe-Levinson, Altobelli) teorian siitä, että tukirangan rakenteella ei ollut vaikutusta eliölajin levinneisyyteen. Löydöksen merkityksen kiteyttää professori Schlugenfiggerin lausunto vuodelta 1753: ”Wer hätte das schon ahnen können, verdammt nochmal!” (”Kukapa tätä olisi osannut aavistaa, piru vieköön!”)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toinen retkikunnan löydöksistä, suasleguaanin suakset, oli jos mahdollista vieläkin mullistavampi, sillä prekambrikaudella eläneen suasleguaanin jäänteitä oli siihen mennessä tavattu ainoastaan Australiassa.

Paluumatkallaan Etelä-Amerikasta Eurooppaan Heiskanen teki vielä pari koko lailla merkittävää löydöstä, kaksi perhosmammutin reisiluun kappaletta ja Pohjois-Amerikan intiaanien ikimuistoisen palvoseläimen hornanhillerin erittäin hyvin säilyneen fossiilin.

Vuonna 1760 Heiskanen lähti vaimoineen ja lapsineen – Pamela, Vänni, Carl-Gustav ja Heynrichverdammtnochmal – toiselle tutkimusmatkalleen, jonka kohteena oli Itä-Afrikan hautavajoama. Retkikunnan saavuttua Kairoon Liselotte Silfverarm-Spjutsundberg- Heiskanen sairastui harvinaiseen sinisen Niilin syndroomaan, josta hän ei konsanaan enää toipunut. Viimeisen henkäyksensä Liselotte ilmaisi rakastamansa miehen vankoilla käsivarsilla jouluaattona 1762. Surun murtaman Herkasen kerrotaan kommentoineen tapahtunutta sanoin: ”Kuoli käsiin, verdammt nochmal”:

Taidekahvila Taigan kesänäyttely 96 teki kunniaa Suomen kenties tunnetuimmalle paleontologi Horatius Heiskaselle (ent. Hexander). Vuonna 1716 syntynyt Heiskanen oli Norjasta 1600-luvun lopulla Rantasalmelle muuttaneen kauppias Torleiv Hexanderin nuorin lapsi, joka varhaisina elinvuosinaan osoitti poikkeuksellista kiinnostusta muinaisjäänteiden etsintää kohtaan ja joka on laajalti tunnettu monista sensaatiomaisista löydöistään.
Näyttelyn kotoperäiset löydökset – huligaaniseivästimen kärki ja Pomelius porosalmiensiksen erittäin hyvin säilynyt tukiranka – Heiskanen teki 1730-luvun alkupuoliskolla opiskellessaan grammatiikkaa, dialektiikkaa ja retoriikkaa Jumikkalan kartanossa tuohon aikaan toimineessa triviaalikoulussa. Jo nämä Heiskasen anivarhaiset löydöt herättivät suunnatonta huomiota ja tasoittivat nuoren ”harrastelijan” opintietä, joka kulki Tarton ja Prahan yliopistojen kautta paleontologian mekkanan tunnettuun Heidelbergiin.

Heidelbergissä nuori ja intomielinen Heiskanen omistautui muinaiseläinten ja – kasvien tutkimisella maailmankuulun professorin Heynrich Schlugenfiggerin (1682 – 1770) johdolla. Heiskasen ainutlaatuista lahjakkuutta kuvannee parhaiten lausunto, jonka professori Schlugenfigger antoi vasta 30-vuotiaastaoppilastaan vuonna 1746: Der Lehrling hat seinen Maister klar uberholt, verdammt nochmal!) (”Oppipoika on, piru vieköön, ohittanut selvästi mestarinsa!”)

Vuonna 1746 täysinoppinut Heiskanen lähti 11 vuotta kestäneelle tutkimusmatkalleen Etelä-Amerikkaan. Assistenttinaan hänellä oli toinen tuon ajan tunnettu paleontologi, kuuluisan upsalankengurun löytäjä ruotsalainen Liselotte Silfveram-Spjutsundberg. Kahden legendaarisen tutkijan yhteistyö ei aluksi sujunut ristiriidoitta, mutta saavutti lopulta katkeransuloisen täyttymyksensä vuonna 1750 solmitun avioliiton myötä.
(jatkuu)

 

 

Pomelius Poronsalmiens

Eilen laittelin näyttelyn HerkkuPekkaan. Tulin kotiin ja kohta puhelin soi. Työt olivat tulleet alas. Karhuntarra, jolla kiinnitin rautalangat kartonkiin ei ollutkaan pitänyt. Karhuntarra ei ole siis kovin varma juttu.
Harmitti!
Tänään menen kuitenkin uudestaan Savonlinnaan ja laitan näyttelyn kuntoon.
Ja huomenna aloitan Horatius Heiskasen lyhyen elämänkerran täällä. Kaivan vanhat näyttelykuvatkin esille. Nostalgiaa.