Arkisto » kesäkuu, 2013 «
että teen myös surutyötä. Talo, jossa asuin lapsena on minulta iäksi suljettu. Toisaalta kukaan ei voi viedä muistojani, ajatuksiani, kulkupolkujani lapsuuteni mailta. Paikan henki, maisema, tapahtumat ovat piirtyneet mieleeni ja ne rikastuttavat elämääni. Muistan ne kukat, jotka kasvoivat pihamaalla. Muistan ne mansikkapaikat, joista löytyivät parhaat apajat. Muistan ne tuoksut, jotka elävöittivät vuoden kiertoa. Muistan sen lattian, joka oli vielä tallella, kun muutimme taloon. Muistan kellarit ja lattian aluset ja mitä sieltä löytyi. Ihminen uneksii. muistelee, kuvittelee. Ja valokuvat, ne auttavat muistamaan. Eemil Tolvanen kuvasi ajanjakson, joka on kadonnut. Hän tallensi jotakin korvaamatonta; hän auttaa meitä muistamaan.
Siitä kiitos:
Tänään, kun olin kehystämässä melkein viimeisiä Eemil Tolvasen töitä, ajattelin kuinka sattuman varaista näyttelyn teko on. Vaikka on suunnitelma ja vaikka on vuosia näyttelyä ajatellut.
Ensiksikin kuvat. Valokuvia on n. 3000 kpl. Jotkut kuvat vain puhuttelevat enemmän ja ne tulevat valituiksi. N iistäkin joutuu väkisin pudottamaan pois suuren osan, koska näyttelyn kokoon vaikuttaa rahoitus. En saanut rahoitusta Taidetoimikunnalta, en Etelä-Savon Maakuntarahastolta, enkä Osuuspankilta. Sen sijaan sain apurahaa Rantasalmen kunnalta. Ne rahat riittävät juuri ja juuri kehyksiin ja kuvien valmistukseen. Kehykset vaikuttavat näyttelyn ilmeeseen. Niiden hankkiminen on kallista. Niskajumi pakotti lääkäriin Savonlinnaan ja matkalla poikkesin paperikauppaan, jossa oli erinomainen tarjous kehyksistä. Ostin mustat puukehykset siltä seisomalta. Kaupassa olleiden kehysten koko ja määrä vaikuttaa näyttelyyn. Sinänsä ne olivat äärimmäisen tyydyttävät kehykset ja sain ne edullisesti. Kotinurkista löysin tarvittavat suuret kehykset. Näyttelyn runko oli siinä. Kuvien valmistaminen ja näyttelyn suunnittelu jatkui kehysten koon ja määrän mukaan. Kuvia oli edelleen pudotettava pois. Harmitti, mutta tietäen näyttelyissä käyvien ihmisten kyvyn ottaa vastaan näyttelyn antia, valokuvien määrä saattaakin olla aika sopiva.
Eemil Tolvasen perhekuvat ovat hänen pojaltaan saatuja ja myös, mikä on ihanaa, kotiseutuarkistoston kuvista löytyi joitakin. Eräs kuva on puhutellut minua hyvin paljon vuosien ajan. Olen puhunut perheelleni, että toivoisin olevani vanhana samanlainen ja kaikki tavarat äärellä. Kuvassa on Eemilin äiti Josefiina Tolvanen. Eräs rantasalmelainen nainen muistaa Josefiinan oikein hyvin. Hän oli hyvä , sydämellinen ja taitava ihminen. Hän piti paikat järjestyksessä. Luulen myös, että hän oli se taiteellinen siulu, joka kannusti Eemiliä kuvauksen pariin jo nuoresta pojasta.
Perheestämme Porosalmella on lukuisia valokuvia. Niistä valitsin kuitenkin ne, jotka kertovat myös perheemme juhlista ja Torppari Tolvasen isäntäperheestä Eriikka ja Albin Heiskasesta. Liikuttavinta koko näyttelyn teossa on kuitenkin ollut se, että vasta vähän aikaa sitten tajusin Eemilin kuvanneen myös minut äitini kanssa vain kahden kuukauden iässä v. 1948. Toinen kuva, jossa itse olen vielä pienoisena äitini vatsassa, on äitienpäiväjuhlat Paastaipaleessa 1947.Molemmat kuvat tulevat näyttelyyn.
Eemil Tolvanen oli kohtelias, herkkä valokuvaaja. Hänen kuvattavansa keskittyivät kuvaukseen luonnollisen valppaina ja läsnäolevina. Nyt, kun suurin osa näyttelyyn tulevista kuvista on jo tulostettu isoon kokoon, havaitsen yhä paremmin, kuinka taitava hän on ollut.
Tänään kävin näyttelypaikalla Kylätie 52:ssa. Lakaisin lattioilta talven pölyt. Viime vuonna tyhjensimme huoneet sekalaisesta roinasta ja pesimmetalon sisältä moneen kertaan, mutta tänä vuonna siivoamista on vain vähän. Ikkunat näyttävät harmailta ja ne on varmasti pestävä, mutta muutoin voin keskittyä näyttelyn ripustukseen. Se on aina yhtä jännittävää. Miten ne ajatukset, joita on hautonut jo pitkään, toteutuvat. Tulevatko työt sopivasti esille? Onko tila riittävän suuri? Ovatko jotkut valokuvat liian pieniä? Minkälainen on kokonaisuus? Monenlaisia ajatuksia sinkoilee työskentelyn edetessä.
Toivon, että ihmiset tulisivat tunnistamaan sukulaisiaan. Toivon, että kuvatut saisivat nimen myös Kotiseutuarkiston kokoelmaan.
Tänään ajattelin pyöräillessäni kirkolta, minkälaisen kulttuuriteon Eemil Tolvanen teki. Hän oli torpparin poika. Varmasti paljon köyhempi kuin isoisoisäni, jonka torpassa Tolvaset asuivat. Mitä jäi meille muistoksi Albin Heiskasesta? Muutama valokuva, jotka Eemil Tolvanen otti. Pala maata, josta joka sentistä riidellään sukulaisten kesken. Mikä on arvokkaampaa? Mikä on pysyvää? Eemil kuvasi Rantasalmella pitkän ajanjakson ihmisten elämää. Hän tallensi muistoja, joista voi kertoa jälkipolville. Hänen työnsä on ollut mielestäni sanomattoman arvokasta.