Arkisto » syyskuu, 2013 «
Syksy on tullut ryminällä. Tuuli, sade, rakeet, putoavat lehdet, kuolevat kukat, muuttolinnut. Kaikki ne liikkuvat vahvasti. Itsekin on liikkeessä. On pakko, koska on kylmä. Lauantaina kuljeskelin pihamaalla, kun kuulin hanhiparven ylittävän alueen. Mutta se olikin laajempi muuttoliike. Neljä auraparvea ritirinnoin oli lentomatkalla etelän suuntaan. Taivaankansi oli täynnään lintuja. Oli hienoa nähdä ne. Muistan, kun näin ensimmäisen hanhiparven. Tai ensinhän sen kuulee. Luulin, että iso joukko ihmisiä oli liikkeellä jossakin, kunnes näin lentävät linnut. Se parvi oli valtavan suuri. Ihmettelin silloin oliko lapsuudessani hanhiparvia muuttomatkalla? En muista koskaan nähneeni.
Naapurini, kuikat ja joutsenet, eivät olleet vielä lähteneet lahdelta. Ne uiskentelivat saunarannassakin kalastamassa. Kuikat ovat asuneet niin kauan kuin minä voin muistaa naapurinani. Joutsenet ovat löytäneet paikan joitakin vuosia sitten. Kesällä oli mukava seurata, kun joutsenperhe untuvikkoineen souteli ensi kerran majavaperheen lahdelle. Majava ei oikein tykännyt, mutta joutsenet eivät lähteneet mihinkään, vaikka majava läpsytteli häntäänsä aivan vieressä. Majava huomasikin, ettei ne lähde ja tyytyi sitten lopulta siihen. Majavat tuntevat olevansa myös ikäänkuin naapureita. Ne käyvät toteamassa onkijat, mutta sukeltavat onkiveneen alitse muina majavina. Lapsille luonnon tapahtumat ovat aina suuria ihmeitä ja on mukava mummina olla mukana vaikkapa kalareissuilla. Jos varsinkin ongella putkahtaa isoja ahvenenvonkaleita, niinkuin viime kesänä putkahti.
Syksy on sinänsä ihan mukava, kunhan siihen ensin tottuu. Ja tottuuhan siihen, kun on pakko.
Tänään pannaan pystyyn Riihisaaressa, Savonlinnassa, uusi valokuvanäyttely. Savonlinnan Fotokerho on ahkeroinut jo kohta vuoden päivät projektin parissa. Itse en ole savonlinnalainen, mutta olen kuitenkin voinut ottaa osaa projektiin.
Timo Auvinen ja Hannu Luostarinen ovat olleet projektin vetäjät. Minua on hämmästyttänyt kaikkein eniten kuvat vanhasta Savonlinnasta, joita Timo on meille näyttänyt. Savonlinna on ollut kaunis pieni kaupunki. Pitsihuvilat, sillat, tervahöyryt ovat tuoneet kaupungille satukirjamaisen ilmeen. Nyt siitä on jäljellä vain ripaus.
Mielestäni nykyarkkitehtuurikin voi olla upeaa. Rakennusten sijoittelu, puistot, torit ja kulkuväylät luovat kaupungeissa mielenkiintoisia kokonaisuuksia, joissa ihminen liikkuu mielellään. Savonlinnan keskustassa on haasteita. Pikkukaupunkimaisuutta ei pitäisi pelätä, koska se on se juttu – herttaisuus kaikenkaikkiaan.
Menemme siis tänään museolle näyttelyä pystyttämään ja maanantaina ovat avajaiset. Sunnuntaina loppuu Helsingin Akvart näyttely. Tämän vuoden näyttelyt alkavat olla putkessa. Vielä on kuitenkin yksi. Ja se on Mikkelissä marraskuussa alkava valokuvauksen aluenäyttely. Ilmottauduin sinnekin. Ja siihen näyttelyyn tulee Maan ja Veden Väkeä. Ominta, mitä ikinä olen tehnyt.
Helsingin päivien jälkeen, maalla syystöissä, on raskasta. Pikkumetsäni harvennettiin talvella. Oksat, latvat ja polttopuuksi sopivat kappaleet ovat lojuneet metsässä yli kesän. Kahtena päivänä olen polttanut roskapuuta. Se on rankkaa. Onneksi ja siksihän olen polttanutkin, satoi hiljalleen. Illalla sitten rankastikin. Metsä on ollut kostea ja turvallinen.
Metsänraivaustyö on terapiaa. Siinä on aikaa miettiä elämäänsä, tapahtumia ja tulevaisuutta.
Elämä yleensä ei mene suunnitellulla tavalla. Lopulta kaikki menee uusiksi. Kuitenkin suunnittelua tarvitaan, jotta löytäisi ne puitteet, joilla mennään. Tämä vuosi on ollut merkillisen kiivasrytminen. Kuvittelin tekeväni näyttelyni ja muut työni kaikessa rauhassa, kerrankin. Toisin kävi.
Tuntui samalta kuin silloin, kun lapset olivat pieniä ja kävin kahta koulua. Yhtäkiire. Työni kuitenkin onnistuivat mielestäni hyvin. Olen ollut tyytyväinen. Pystyn siis yhä keskittymään oleelliseen. Enkä ole heittänyt kirvestä kaivoon, vaikka on väsyttänytkin.
Loppupäätelmä tulevaisuutta ajatellen on; jaksan vielä jatkaa. Odotan innolla mitä tuleman pitää. Teen löysiä luonnoksia, harsin kappaleita yhteen; puran jos se on tarpeen ja loppumetreillä katsotaan, mitä hommasta on tulossa.
Eilen 18.9. olin valvomassa Akvart-Galleriassa. Satoi. Välillä kaatamalla. Jotkut ihmiset tulivat pakoon galleriaan; jotkut tulivat varta vasten. Pois ei oikein kastumatta päässyt, joten seurustelimme. Tarjosin lahjateetä lämmikkeeksi. Jutustelu liikkui.
Sitten illan kähmässä pari naishenkilöä saapui työpäivän päätteeksi katsomaan maalauksia. Toinen heistä oli jopa myöhemmin tuomassa näyttelyään galleriaan. Kerroin, että olen Rantasalmelta. Tunnetko hänet? Oletko hänen tyttärensä? Tunnen! Olen! Kauan sitten kuolleen isäni hyvän ystävän miniähän hän oli. Voi, miten lämmin ja herkkä hetki! Yllätys ihmeellinen. Meillä olisi riittänyt juttua tuntikausiksi, mutta juttelemme sitten kun tapaamme taas toisemme. Pää on avattu. Ja kuten aina, asiaan liittyy valokuvaaja Emil Tolvanen, jonka näyttelyä pidin Rantasalmella kesällä. Minulla on tiedossa Emil Tolvasen valokuvia isäni ystävästä. Epäilen, ettei heillä ole juuri näitä. Ja ehkäpä heillä on joitakin sellaisia, joita minulla ei ole vielä.
Pienistä hetkistä koostuu helminauha, jonka arvo on suurempi kuin minkään muun eteentulevan, sanoi toinen vierastani. Se pitää vain osata nähdä. Kiitän sydämestäni galleriaan poikenneita. Sain heiltä paljon. Niin paljon, ettei yöllä meinannut tulla uni silmään.