Arkisto » syyskuu 9th, 2013«
Tässä kohden laitan tiedoksi Horatius Heiskasen biografin, jonka Saara Lilja aikoinaan luki (jonka Juha Rämö laati)Yle I:n Tiedetoimituksessa:
Miehemme hakun varresta-
Horatius G. Heiskanen
(1716 – 1807)
Jo vuonna 1996 Taidekahvila Taigan kesänäyttely teki tutuksi Suomen kenties tunnetuimman paleontologin Horatius Heiskasen (ent. Hexander. Vuonna 1716 syntynyt Heiskanen oli Norjasta 1600-luvun lopulla Rantasalmelle muuttaneen kauppias Torleiv Hexanderin nuorin lapsi, joka jo varhaisina elinvuosinaan osoitti poikkeuksellista kiinnostusta muinaisjäänteiden etsintää kohtaan ja joka on laajalti tunnettu monista sensaatiomaisistaan löydöistään.
Näyttelyn kotoperäiset löydökset –huligaaniseivästimen kärki ja Pomelius Poronsalmiensiksen erittäin hyvin säilynyt tukiranka – Heiskanen 1730-luvun alkupuoliskolla opiskellessaan grammatiikkaa, dialektiikkaa ja retoriikkaa Jumikkalan kartanossa tuohon aikaan toimineessa triviaalikoulussa. Jo nämä Heiskasen anivarhaiset löydöt herättivät suunnatonta huomiota ja tasoittivat nuoren ”harrastelijan” opintietä, joka kulki Tarton ja Prahan yliopistojen kautta paleontologian mekkana tunnettuun Heidelbergiin.
Heidelbergissa nuori ja intomielinen Heiskanen omistautui muinaiseläinten ja –kasvien tutkimiselle maailmankuulun professorin Heynrich Schlugenfiggerin (1682 – 1770) johdolla. Heiskasen ainutlaatuista lahjakkuutta kuvannee parhaiten lausunto, jonka Schlugenfigger antoi vasta 30-vuotiaasta oppilastaan 1746: ”Der Lehrling hat seinen Meister klar uberholt, verdammt nochmal!” (Oppipoikaon, piru vieköön, ohittanut selvästi mestarinsa!”)
Vuonna 1746 täysinoppinut Heiskanen lähti 11 vuotta kestäneelle tutkimusmatkalleen Etelä-Amerikkaan. Assistenttinaan hänellä oli toinen tuon ajan tunnettu paleontologi, kuuluisan uppsalankengurun löytäjä ruotsalainen Liselotte Silfveram-Spjutsundberg. Kahden legendaarisentutukijan yhteistyö ei aluksi ristiriidoitta, mutta saavutti lopulta katkeransuloisen täyttymyksensä vuonna 1750 solmitun avioliiton myötä.
Vuonna 1752 Heiskasen – Silfverarm – Spjutsundberg – Heiskasen retkikuntana tunnetun tutkijajoukon tie kulki Galapagossaarille. Siellä retkikunta teki kaksi löydöstä, jotka mullistivat koko siihenastisen käsityksen paleotsooisen faunan evoluutiosta.
Ensimmäinen näistä löydöksistä oli kenohämähäkin fossiili, joka kumosi johtavien paleontologien (mm. Schlugenfigger, Smythe-Levinson, Altobelli) teorian siitä, että tukirangan rakenteella ei ollut vaikutusta eliölajin levinneisyyteen. Löydöksen merkityksen kiteyttää professori Schlugenfiggerin lausunto vuodelta 1753: Wer hatte das schon ahnen können, verdammt nochmal!” (”Kukapa tätä olisi osannut aavistaa, piru vieköön!”)
Toinen retkikunnan löydöksistä, suasleguaanin suakset, oli jos mahdollista vieläkin mullistavampi, sillä prekambrikaudella eläneen suasleguaanin jäänteitä oli siihen mennessä tavattu ainoastaan Australiasta
Paluumatkallaan Etelä-Amerikasta Eurooppaan Heiskanen teki vielä pari koko lailla merkittävää löydöstä, kaksi perhosmmamutin reisiluun kappaletta ja Pohjois-Amerikan intiaanien ikimuistoisen palvoseläimen hornanhillerin erittäin hyvin säilyneen fossiilin.
Vuonna 1760 Heiskanen lähti vaimoineen ja lapsineen – Pamela – Vänni, Carl-Gustav ja Heynrichverdammtnochmal – toiselle tutkimusmatkalleen, jonka kohteena oli Itä-Afrikan hautavajoama. Retkikunnan saavuttua Kairoon Liselotte Silfverarm-Spjutsundberg-Heiskanen sairastui harvinaiseen sinisen Niilin syndroomaan, josta hän ei konsanaan enää toipunut. Viimeisen hankäyksensä Liselotte ilmaisi rakastamansa miehen vankoilla käsivarsilla jouluaattona 1762. Surun murtaman Heiskasen kerrotaan kommentoineen tapahtunutta sanoin: ”Kuoli käsiin, verdammt nochmal!”
Jo loppiaisena 1763 Heiskanen oli palannut kaivauksilleen, eikä aikaakaan, kun hakku jo rasahti fossiiliin, joka sai koko kansainvälisen paloontologiyhteisön kateudesta vihreäksi. Kyseessä oli matalajalkaisen juoksijasirahvin pienintä yksityiskohtaa myöten säilynyt kivettymä.Sensaatiomaiseksi löydön teki se, että juoksisirahveista oli löydetty vain kivettyneitä jalanjälkiä. Professori Schlugenfiggerin tiedetään asiasta kuultuaan puuskahtaneen: ”Dieser Schweinehund, verdammt nochmal!” (”Piru vieköön koko sikakoiran!”)
Suvaitsevana ja lyhytvihaisena tunnettu Heiskanen sydämistyi tästä niin, että muutti nuorimman poikansa nimen Heynrichverdammtnochmal Itä-Afrikan hautavajoaman lääninhallituksen päätöksellänimeksi Hintriikkapiru- vieköön.Kateuden riivaaman oppi-isänsä professori Schlugenfiggerin kuoltua vuonna 1770 Heiskanen päätti – ihan vain vuosien varrella kehkeytynyttä pottumaisuuttaan – vetäytyä hakun varresta nauttimaan saavuttamansa aseman hedelmiä.
Hänen työtään Itä-Afrikkaan jäi jatkamaan Hintriikkapiruvieköön Heiskanen
(1756 – 1838), joka vähäisistä vuosistaan huolimatta oli jo melkoinen haka löydösten tekijänä.
Horatius Heiskanen ei kuitenkaan jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan ryhtyi hankkimaan uusia kadehtijoita kirjailijana. Hänen kansantajuisia ja uraa uurtavia paleontologian käsikirjojaan on kautta aikojen myyty kymmenin tuhansin.Horatius Heiskanen kuoli kunniansa kukkuloilla Rantasalmen Porosalmella ensilumen peittäessä maata marraskuussa 1807. Hänen viimeiset sanansa jälkimaailmalle olivat: ”Minkä kaivoin, sen kaivoin:”
Horatius Heiskasen julkaisuja
* Die Kunst, Ausserordentliches zu leisten, Heidelberg 1744
* H. G. Heiskanen – sen Weg sum paläontologischen Spitzenerfolg
Lontoo 1780
* Dig IT Baby, Dig It! Stratford-on-Avon 1786
* Was nun, verdammt noch mal? Tukholma 1801
* Kaivajan kaiho, Porvoo 1804