Arkisto » helmikuu, 2016 «
Olen ollut joitakin päiviä flunsassa. Tylsää! Mutta ystävät ovat muistaneet ihanasti ja itsekin olen muistanut joitakin ystäviäni. Tuntuu, että joillekin heidän muistamisensa on tärkeämpää kuin toisille. Ystävän päivästä on tullut siitäkin ”täytyy muistaa” juttu. Itse ajattelen ystävieni olevan ystäviäni vaikka en heitä erikseen muistakaan juuri nyt. Toisaalta se, että minuakin on tänään muistettu, kun olen sairas, on tuntunut hyvältä. Lyhyestä virsi kaunis, en jaksa istua pitkään, joten laitan tähän valokuvan eilisestä, jolloin yllättäen vaaleanpunainen iltarusko oli hetken näkyvissä.
Eilen illalla Savonlinnan Fotokerhon vuosikokouksessa voimme vain todeta, että viime vuonna kerhossamme oli hienoja tapahtumia ja samanlainen meininki tuntuu jatkuvan. Eräs ensimmäistä kertaa mukana ollut uusi jäsen antoi tunnustusta. Muistelin sitä aikaa, monta vuotta sitten, kun tulin fotokerhoon kuinka jännitti. Etupäässä siellä oli miehiä ja arvasin, että heidän kameransa olivat omaa luokkaansa. Minut otettiin kuitenkin hyvin vastaan ja koin, että olen tervetullut. Nythän jäseniä on jo yli kuusikymmentä ja puolet alkaa olla naisia. Kokous oli mukavan tuntuinen, vaikka itse jouduinkin puheenjohtajaksi, eikä minulla ole niin hirveästi kokemusta. Tunnelma oli hyvä kaikenkaikkiaan ja keskustelu sujui.
Hienoa on se, että opimme aina uusia asioita. Olen ollut laiska opiskelemaan, pakko myöntää; minua ei laitteet kiinnosta, mutta sitten kun alan pohtia jotakin uutta asiaa, huomaan, että on mukavaa osata käyttää kameraansa. Ne valokuvaajat, jotka ovat meitä opastaneet, ovat todella osanneet asiansa.
Se, mikä ihmetyttää itseänikin, on uudet näkökulmat. Välillä valokuvaus ei oikein kiinnosta; kamera ei ole edes mukana. Eräänä päivänä sitä ihmettelee; en ole tuota ennen huomannut. Se on mahtava tunne ja jos sen sitten saa mieleisenään kuvattua. Vau!
Tapahtuu myös jotakin outoa. Olin viime syksynä Roomassa modernin taiteen museossa, jossa oli rikotusta peilistä lattia. Sen päällä, upeassa vanhassa salissa, oli hienoa kävellä. Vaistomaisesti varoen. Otin ystävistäni muutaman kuvan. Kotona totesin, että eräs kuva, joka vaikutti vahingolta ja olikin; oli paras. Se kuva on niin salaperäinen. Siitä ei saa selvää kuvan ottajakaa. Kuvassa on jonkinverran väkivaltainen tunnelma, jonka upeat pylväät muuttavat kuitenkin kysymykseksi mistä oikein on kysymys. Valokin on hieno.
Omista kuvista löytyy aina myös sellaisia, joita ei muista ja jotka ovatkin uudestaan nähtyinä ihan hyviä.
Tänään en mennyt valokuvaamaan järveä, vaikka olisi pitänyt. Maisema on harmaa; jään päällä lunta ja hyyhmää: kerrassaan ankeaa. Ehkäpä huomenna kaikki on samoin?
Olen niin onnellinen tavattuani Sari Kaasisen ja sovittuamme valokuvanäyttelystäni Kehruuhuoneella. Käväisin kerran syksyllä paikan päällä, mutta silloin opiskelijat olivat vallanneet paikan täysin. Mutta vaikutuin.
Maan ja Veden Wäki on lapsuudestani asti ollut läsnä naapurinani kotilahdellani ja muuallakin Haukivedellä. Vesi ja veden monimuotoiset kasvot eivät vain koskaan jätä rauhaan.
Onneksi olen myös aina rakastanut valokuvausta ja saanut kokea valokuvauksen muutoksen. Digikuvaus, vaikka onkin helppoa(kin), on myös laaja-alaista, innostavaa, antaa uskallusta kokeilla erilaisia asioita; iloita.
Ja lopuksi tälle päivälle syy, miksi en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään blogiini. Blogi keräsi aivan järjettömästi jostakin jotakin roskapostiksi luettavaa. Hermostuin niistä, semminkin kun sähköpostini kaapattiin ja vanha tietokoneeni kaatui.
Toivottavasti tämä uusi ”apinan vuosi” on helpompi tuliSialle.