Arkisto » maaliskuu, 2016 «
Helsingissä tuskailin sitä, että olin menettänyt luontosuhteeni, joka oli olemassa itsestään selvyytenä lapsuudessani. Eräänä päivänä n. viikko sitten ajattelin, että omenapuut pitäisi suojella ennenkuin puput tulevat syömään puiden kuoret. Seuraavana päivänä kun menin laittamaan pelottavia nauhoja omenapuiden oksiin; niitä oli jokaista jo syöty jonkinverran. Nyt selvisimme ilman suurempaa tuhoa. Kun elää maalla, elää luonnon kanssa. Vuodesta toiseen vuodenkiertoa seuraten oppii asioita, joita kaupunkielämässä ei tule ajatelleeksi. Linnut ovat paikan lintuja: ne elävät perhekunnittain samalla alueella ja tuntevat sinun tapasi elää. Lokit käyvät moikkaamassa, kun tulevat, eivätkä hermostu tutusta ihmisestä. Mutta auta armias jos joku tuntematon tulee heidän pesintäalueelleen!
Ihmiset, jotka ovat asuneet perhekunnittain samalla kylällä, ovat herkkiä muutoksille. Kun jokin kauneimmista paikoista kylästä asutetaan ja vieläpä huonolla maulla, voi mikä kauhistus. Tai, kun aluetta rakennettaessa kuvitellaan voitavan tehdä ihan mitä tahansa, vaikka naapureiden puolella! Tai, kun tullaan pihapiiriin sieneen tai marjastamaan ajattelematta, että tämähän on piha! Sellaista sattuu kotikylässäni nyt jatkuvasti. Ne kukat; ne eläimet; ne maisemat, ne vain joutavat mennä. Pahinta on kuitenkin melu ja kulkeminen toisten ihmisten mailla. Siihen ei Suomessa, muttei myöskään missään muualla totuta. Onko kohta pakko rakentaa korkeita aitoja ja ottaa vahtikoiria pihalle haukkumaan kuten Espanjan rannikkokaupungeissa tuntuu olevan. Toivottavasti ei! Suomalaiseen järvimaisemaan kuuluu avarat selät, hiljaisuuden kokeminen ja toisten kunnioittaminen.
Eilen sain hyviä uutisia. Kaksi kuvaani kuudesta oli päässyt läpi Suomen Kameraseurojen vuosikilpailussa. Toinen kerta jolloin osallistuin ja viime vuonnakin prosentti oli yhtä hyvä. Välillä tuntuu, ettei paljon taphtuhdu, mutta kuitenkin hiljalleen jotakin on tapahtumassa. Ensi viikolla julkistetaan JärviSuomen kuvakisan tulokset ja vielä yhteen olen ottanut osaa ja se onkin sitten maailman suurin kilpailu Trierenbergin superSircuit. Siihenkin kilpailuun olen ottanut osaa jo neljästi ja kerran jäin ilman hyväksyntää.
Kilpailut ovat itselle oppimisen paikka. Jos kuva tuntuu hyvältä itsestä ja kun se hyväksytään kilpailussa, tiedät osaavasi. Suomen Kameraseurojen vuosikilpailuun otin tällä kertaa osaa kuudella rantakuvalla. Omasta rannasta. Mielestäni ne olivat kuitenkin hyvinkin puhuttelevia valokuvia. Ne, jotka valittiin eivät olleet punaisia iltaruskoja vaan sinisiä aamuja. Samoilla kuvilla osallistuin Trierenbergin kisaan; kuvia on vain kaksi enemmän. Saa nähdä mitä ankara raati arvelee.
Eilen illalla läksin kävelemään jäälle kameran kanssa. Erityisiä valkoisia pilviä itätaivaalla. Ja sitten miten hauskaa! Toinen pilvistä ”synnytti” ensin kuun ja myöhemmin vaaleanpunaisen naisen, joka alastomana tarkkaili Parkunselkää. Tunnelma toi vahvasti mieleeni laulun ”Kuulle”, joka on eräs mielilauluistani ja jonka laulaa upeasti Anna Netrebko.
Sain joululahjaksi joogaohjelman, jota olen harjoitellut nyt siis kolmisen kuukautta. Tänään tunsin taas edistyneeni ja tunsin venytykset aivan toisin kuin alussa. Vartalo tuntuu hyvän korsetin ympäröimältä; ryhti hyvältä; olo vain kohenee. Kuinka monet ikäiseni ihmiset voimistelevat? Toivottavasti monet, sillä voimistelemalla, joogaamalla, liikkumalla tasapaino paranee, itsevarmuus lisääntyy ja kaikin tavoin tuntee olevansa enemmän elossa.
Kolme vuotta sitten iskin pääni katolta roikkuvaan jäähän ja jouduin käymään lääkäreillä ja fysioterapiassa. Sain apua. Mikä hämmästytti minua kovin oli Maijan, fysioterapeutin , arvio minusta,”sinun pitäisi olla esimerkkinä naisille hyvistä lihaksista”. En ollut ikinä ajatellut ikäisiäni ihmisiä sillä tavalla. Laihalla ihmisellä ei ole lihaksia mitä kuntouttaa ja lihavalla saattaa olla vain läskiä. Olo parani huomattavasti Maijan sanoista ja yritän muistaa ne aina: kannattaa pitää huolta lihaskunnosta.
Tänään menen taas järvelle kävelemään vähän illemmalla, kun varjot ovat vaikuttavammat. Otan kameran mukaani ja taltioin näkemääni. Lähiympäristöstä löytyy aina jotakin kuvattavaa ja jopa historiaksi muuttuvaa, kuten synnyinkotini Heiskala. Pian järveltä ei Heiskalan vanhaa taloa ei näe. Pellot kasvavat puita ja muuttuvat jälleen metsiksi.
Pitkästä aikaa kotikyläni lähijäillä on voinut hiihtää. Olen viikon aikana hiihtänyt melkein sata kilometriä ja nauttinut pitkästä aikaa jääavaruudesta. Jääavaruutta ei voi kokea Porosalmen alueilla, koska kaikkialla on kuljettu raskaasti moottrikelkoilla. Milloin ladun teossa, milloin luistelureitin teossa, milloin safarilla. Hietalampi, entinen satujeni lampi, on varsinainen katastrofi tällä hetkellä. Lammella on vettä, kuten kaikkialla ja siitä huolimatta sen jäällä on ajeltu ja paljon. Ihmettelen, kuka voi nauttia moisesta. Latu ja luistelureitti ovat rikki pahasti.
Mietin siellä kulkiessani aikaa, jolloin asuin Helsingissä. Asuin Lauttasaaressa n. 20 vuotta, eikä siellä koskaan tuntunut siltä, että meren jäällä olisi hurjasteltu. Ladut olivat, jos olivat. Usein siellä kuitenkin ladut olivat ummessa merituulen taki. Jäällä voi hiihdellä missä tahansa, jälkiä ei juuri jäänyt. Seurasaaren selällä oli pysyvämpi latu, presidenttimme käytti sitä ja näin hänet siellä adjutantteineen muutaman kerran. Mutta moottorikalkkeiluhurjastelua ei ollut. Aikakin oli toinen, mutta luulen, ettei kukaan olisi sitä hyväksynyt.
Porosalmella saa ajella missä tahansa? Kun Linnansaaren kansallispuiston alueella on ilmeisesti valvontaa; siellä ei voi. ”Safarit” pitää järjestää sitten muualla.
Mietin sitä, että kun talvimaisema on totaalisesti rikki kaikkialla – sen hiljaisuus ja kauneus- mistä ihmiset nauttivat?
Hiihdin kauas pois kotikyläni maisemista ja voin nauttia rauhassa kauneudesta.