Arkisto » maaliskuu, 2017 «

Jatkan edellistä tarinaani…

Muutakin tapahtui Kansatieteen toimiston piirtäjänä. Sain tehtäväkseni piirtää kuvat Sireliuksen Siperian tutkimuksiin nimeltään Reise mit zum Ostjaken. Syvennyin piirroksiini käsitöistä ja valokuviin, joissa kerrottin elämästä Taigalla.

Eräs valokuva vaikutti enemmän kuin mikään. Se oli kuva pienestä puueläimestä, joka oli tehty yhdestä puusta. (Lisään kuvan myöhemmin.) Luin myös muutaman kirjan Sosva-joen varrelta uudestaan. Sestalovin Ugrien kehto kosketti herkkyydellään, Gontsarovin Kuningaskala kovilla kokemuksillaan ja Donnerin kirja tutkimusmatkailijan kokemuksista. Kaukainen sukuni jäsen oli myös perheineen ollut Siperian rataa tekemässä rautatieinsinöörinä ja Japanin sodan syntyessä jäänyt asumaan Taran kylään perustaen sinne maitotilan. Paikka siis kiinnosti jo ennestään.

Piirtäjänä paloin loppuun. Työ ei ollut fyysisesti raskasta, mutta kun siihen yhdistetään kovat vatsakivut, joille ei ollut selitystä; tilanne muuttui. Tarkka piirtäminen oli lähempänä kidutusta kuin mitään muuta. Lääkärit eivät löytäneet syytä; varhaiseläkkeelle vain psyykkisten ongelmien takia.

Myöhemmin vatsakipujen syy selvisi. Se oli laktoosi-intoleranssi ja pohjukaissuolen haavauma.

Matkani jatkui Rantasalmelle etsimään tehtävääni tässä elämässä. Muistin lapsuudestani kuinka lähellä olinkaan ollut luontoa (melkein liian), enkä Lauttasaaressa asuessani kokenut samaa yhteyttä. Se tuntui surulliselta. Rantasalmelta sain töitä Lasten kuvataidekoulun ohjaajana ja Kotiseutumuseon toiminnan suunnittelijana. Tilaa jäi muullekin ja aloin opiskella akvarellimaalausta, joka oli tarkan piirtämisen jälkeen haastavaa. Perustin kesäisen Taidekahvila Taigan, jonne sain kaverikseni muita paikkakunnan kädentaitajia.

Pikkuhiljaa luonnonmateriaaleista tehtävät tilateokset ja muu hömpötys saivat vallan. Taigahirvet valloittivat sieluni. Heidän tutkijansa Horatius Heiskanen, Juha Rämön ”löytäjänä”, pääsi vuonna 97 radion Aprillipäivän tiedetutkijaksi. Ystäväni Saara Lilja, antiikin tuntija, halusi lukea Juhan tekstin radiossa. Hauskinta tässä on Saaran kertomaa; hänen ystävänsä soittivat ohjelman jälkeen, että pitääpä olla moninaista tutkijan elämä. Koko stoori oli kuitenkin tietenkin fiktiota.

Maalasin sarjan maalauksia koivuhengistä. Olin aiemmin löytänyt Kansanrunousarkistosta Olanvinlinnan vaiheista kertovan tarinan ja ajatellut ”kuvittaa” sen. Olin jo unohtanut tarinan, koska se osottautui liian vaikeaksi käsitellä mitenkään. Vasta maalausten valmistuttua tajusin tehneeni tuosta vanhasta tarinasta maalaukseni. Alitajuntani oli työskennellyt hyväkseni vuosikausia. Olin kiitollinen. Olin pääsemässä niille lähteille, joihin olin uskonutkin pääseväni.

 

jatkuu…

Valokuvat ovat olleet elämäni keskipisteessä jo pari kuukautta. Sattumalta sain aikaa kahdelle näyttelylle. Rantasalmen kirjaston näyttely loppui Kalevalan päivän iltaan, jolloin kerroin valokuvieni taustoista. ”Vedenalaiset” alkoivat sitten Alegriassa, Savonlinnassa. Kerroin molempien näyttelyiden taustoista myös lehdistölle.

En saanut ihan sanomaani läpi, vaikka ihan hyvät jutut toimittajat kertoivatkin. Yritän kertoa tässä lyhyesti sen mitä halusin sanoa; ihan omin sanoin.

Elin Porosalmella melko yksinäisen lapsuuden. Tällä tarkoitan, että ikäiseni lapsikaverit puuttuivat. Tapasimme kyllä serkkujemme kanssa kesällä ja vietimme yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Paljon olin kuitenkin aivan omissa ajatuksissani luonnon keskellä.

Kamala shokki oli se, kun  minulle kerrottiin, että minunkin on mentävä kouluun. Sain sen tietää pari viikkoa ennen koulun alkua ja olin todella surullinen sen takia. Koulunkäynti tiesi kortteerielämää kirkonkylässä. Koulumatka oli liian pitkä kuusivuotiaalle. Ensimmäisen kouluvuoteni olin kortteerissa ensin tätini luona ja kevätlukukauden isän kaverin kotona, jossa taisi olla neljä lasta. Ikäisiänikin. En viihtynyt.

Toisen luokan asuin minulle tuntemattoman perheen luona. Se vuosi meni kirjoja lukien ja teatterikerhossa käyden. Olin kuitenkin vieras perheelle ja nukkumapaikkani oli lattialla. En viihtynyt.

Seuraavana vuonna asuin kahden tädin luona, joista toisen olin tuntenut aina. Toinen, vanhempi, oli tuiki tuntematon. Hänellä oli paha reuma, joten hän ei päässyt kävelemään kuin kainalosauvoilla. Minulla alkoi uusi arki. Koulusta oli tultava suoraan kotiin. Teatterikerho oli syntiä, joten sinne en saanut mennä. Kirjastokäyntejä en nyt muista. Tulin siis koulusta Anni-tädin luo. Hän istui pöydän takana, Helsingin Sanomat edessään. Hän alkoi lukea Helsingin Sanomien artikkeleita. Kaikki murhat, tapot, onnettomuudet ja rikokset hän luki minulle. Näistä artikkeleista poiki omat muistot sairaanhoitajana Helsingissä. Hän meni vielä syvemmälle muistoissaan l. Rantasalmella tapahtuneisiin outoihin, henkimaailmaan, taikoihin, loitsuihin ja kummitustarinoihin. Muisti oli rajaton. Minä istuin sängyllä oven vieressä ja kuuntelin. Talvella Anni-tädin takana oli tulen kajo, muutoin huoneessa oli pimeää. Minä olin kahdeksan ja yhdeksän ja vain pelkäsin. Näiden juttujen jälkeen en enää uskaltanut kulkea missään yksin. Kaikkialla ympärilläni vaani henkiolentoja, jotka eivät olleet tietenkään hyväntahtoisia, vaan täynnä taikaa ja pelottavaa valtaa. Kenellekkään en kertonut, en voinut kertoa, peloistani. Ja maaliskuussa eräänä päivänä 60 vuotta sitten päätin, etten koskaan mene sinne. Enkä mennyt. Minulla oli huono omatunto, mutta olin lapsi ja minut oli peloteltu niin pahasti, että elämäni muuttui vaikeaksi moneksi vuodeksi.

Onneksi pääsin opiskelemaan taidetta ja piirtäjäksi Museovirastoon. Työpöytäni sijaitsi Kansatieteen kirjastossa. Aloin kiinnostua tutkimaan kirjaston muinaisuskosta kertovia kirjoja. Minä tunsin jokaisen jutun! Anni-täti oli sijoittanut tarinat Rantasalmelle ja kertoi ne paikallisina tarinoina höystäen niitä tunnetuilla henkilöillä. Olin lopultakin kiitollinen kerrotuista tarinoista. Mietin; kuka muu ikäiseni oli saanut kuulla niin paljon kansan muinaisuskosta. En kuitenkaan tässä vaiheessa tiennyt, että tarinat veisivät minut oman taiteeni lähteille.

Seuraavassa artikkelissa kerron lisää.

Vaikka sataa ja on harmaata tuntuu keväältä. Tuntuu ihanalta. Olen kärsinyt monen muun lailla jatkuvasta flunssasta aina viime viikkoon saakka. Räkätaudista. SE on vienyt voimat ja lannistanut arjessa.

Olen kuitekin ponnistellut pari näyttelyä; molemmat sattuman kaupalla. Ensimmäinen on jo loppunut Rantasalmen kirjastossa. Esillä oli valokuvia Maan ja Veden Wäestä Kalevalan hengessä. Harvat työt ovat itseäni ilahduttaneen niin paljon kuin se porukka.

Maanantaina laitoin muutaman valokuvan esille Cafe Alegriaan, Savonlinnaan. Näyttely on pieni, mutta siihen sisältyy paljon sattumaa. Säiden armoilla ja ansiosta kuvat syntyivät.

Tarvittiin hirveän kova lumisade, sen jälkeen myrskysää ja nopea, ankara pakkanen; jäänalaiset pääsi taltioimaan. Liikuin potkurilla mustalla jäällä. Ketään muita ihmisiä ei näkynyt lumoavalla jäälakeudella. Ehkä jää oli vielä aika ohutta; ehkä ihmiset eivät tienneet mitä oli nähtävissä. Minulla oli sillä kertaa onnea olla paikalla.