Arkisto » maaliskuu 15th, 2017«

Valokuvat ovat olleet elämäni keskipisteessä jo pari kuukautta. Sattumalta sain aikaa kahdelle näyttelylle. Rantasalmen kirjaston näyttely loppui Kalevalan päivän iltaan, jolloin kerroin valokuvieni taustoista. ”Vedenalaiset” alkoivat sitten Alegriassa, Savonlinnassa. Kerroin molempien näyttelyiden taustoista myös lehdistölle.

En saanut ihan sanomaani läpi, vaikka ihan hyvät jutut toimittajat kertoivatkin. Yritän kertoa tässä lyhyesti sen mitä halusin sanoa; ihan omin sanoin.

Elin Porosalmella melko yksinäisen lapsuuden. Tällä tarkoitan, että ikäiseni lapsikaverit puuttuivat. Tapasimme kyllä serkkujemme kanssa kesällä ja vietimme yhdessä kaiken mahdollisen ajan. Paljon olin kuitenkin aivan omissa ajatuksissani luonnon keskellä.

Kamala shokki oli se, kun  minulle kerrottiin, että minunkin on mentävä kouluun. Sain sen tietää pari viikkoa ennen koulun alkua ja olin todella surullinen sen takia. Koulunkäynti tiesi kortteerielämää kirkonkylässä. Koulumatka oli liian pitkä kuusivuotiaalle. Ensimmäisen kouluvuoteni olin kortteerissa ensin tätini luona ja kevätlukukauden isän kaverin kotona, jossa taisi olla neljä lasta. Ikäisiänikin. En viihtynyt.

Toisen luokan asuin minulle tuntemattoman perheen luona. Se vuosi meni kirjoja lukien ja teatterikerhossa käyden. Olin kuitenkin vieras perheelle ja nukkumapaikkani oli lattialla. En viihtynyt.

Seuraavana vuonna asuin kahden tädin luona, joista toisen olin tuntenut aina. Toinen, vanhempi, oli tuiki tuntematon. Hänellä oli paha reuma, joten hän ei päässyt kävelemään kuin kainalosauvoilla. Minulla alkoi uusi arki. Koulusta oli tultava suoraan kotiin. Teatterikerho oli syntiä, joten sinne en saanut mennä. Kirjastokäyntejä en nyt muista. Tulin siis koulusta Anni-tädin luo. Hän istui pöydän takana, Helsingin Sanomat edessään. Hän alkoi lukea Helsingin Sanomien artikkeleita. Kaikki murhat, tapot, onnettomuudet ja rikokset hän luki minulle. Näistä artikkeleista poiki omat muistot sairaanhoitajana Helsingissä. Hän meni vielä syvemmälle muistoissaan l. Rantasalmella tapahtuneisiin outoihin, henkimaailmaan, taikoihin, loitsuihin ja kummitustarinoihin. Muisti oli rajaton. Minä istuin sängyllä oven vieressä ja kuuntelin. Talvella Anni-tädin takana oli tulen kajo, muutoin huoneessa oli pimeää. Minä olin kahdeksan ja yhdeksän ja vain pelkäsin. Näiden juttujen jälkeen en enää uskaltanut kulkea missään yksin. Kaikkialla ympärilläni vaani henkiolentoja, jotka eivät olleet tietenkään hyväntahtoisia, vaan täynnä taikaa ja pelottavaa valtaa. Kenellekkään en kertonut, en voinut kertoa, peloistani. Ja maaliskuussa eräänä päivänä 60 vuotta sitten päätin, etten koskaan mene sinne. Enkä mennyt. Minulla oli huono omatunto, mutta olin lapsi ja minut oli peloteltu niin pahasti, että elämäni muuttui vaikeaksi moneksi vuodeksi.

Onneksi pääsin opiskelemaan taidetta ja piirtäjäksi Museovirastoon. Työpöytäni sijaitsi Kansatieteen kirjastossa. Aloin kiinnostua tutkimaan kirjaston muinaisuskosta kertovia kirjoja. Minä tunsin jokaisen jutun! Anni-täti oli sijoittanut tarinat Rantasalmelle ja kertoi ne paikallisina tarinoina höystäen niitä tunnetuilla henkilöillä. Olin lopultakin kiitollinen kerrotuista tarinoista. Mietin; kuka muu ikäiseni oli saanut kuulla niin paljon kansan muinaisuskosta. En kuitenkaan tässä vaiheessa tiennyt, että tarinat veisivät minut oman taiteeni lähteille.

Seuraavassa artikkelissa kerron lisää.