Arkisto » huhtikuu, 2017 «
Ihmiset tarvitsevat toisiaan. Olin aina ollut innostunut valokuvauksesta; haaveillut jopa työnä, mutta en ollut uskaltanut ryhtyä. Jälkeenpäin ajatellen tyhmää itsensä aliarviointia. Otin kuitenkin valokuvia; ostin käytetyn Minolta kameran putkineen halvalla ja innostuin jälleen. Eräs rantasalmelainen Savonlinnan fotokerholainen sanoi minulle taikasanat: sinä et ole mikään tavallinen kuvaaja, tule fotokerhoon! Ja niin minä menin. Fotokerho toimi jossain pienessä kellarintapaisessa ja siellä taisi olla enimmäkseen vain äijiä. Minä kuitenkin tunsin olevani oikeassa paikassa. Mutta ei kaikki mennyt ihan nappiin hetikään; meni vielä vuosia ennenkuin aloin käydä Fotokerhossa säännöllisesti. Silloin taidettiin jo kokoontua Linnalan kahviossa. Minut otettiin hyvin vastaan digikameroineni. Muitakin naisia oli jo mukana. Hienoa!
Savonlinnan Fotokerhossa olen saanut kokeilla siipiäni valokuvauksessa ja saanut kavereita vailla vertaa. Nyt uskallan kuvata kaiken sen, mistä olen haaveillut vuosien ajan. Välineet riittävät siihen toistaiseksi. Kesällä Rantasalmen kirjastossa on seuraava näyttelyni, jossa hurjaluontoiset porosalmelaiset esiintyvät kaikessa ”komeudessaan ja koreudessaan”.
Tarina jatkuu hiljakseen…
Ihaninta elämässäni oli se, että minua kutsuttiin pitämään näyttelyitä sekä Jurmalaan, että Gdanskiin. Gdanskin kaupungin kaksi kulttuuritaloa pyysivät minua tulemaan pitämään näyttelyitä peräkkäisinä vuosina. Ne olivat kokemuksina aivan huippuelämyksiä. Miten tärkeitä kulttuuritalot olivatkaan nuorille ja lapsille ja miten monipuolisesti ne toimivatkaan. Minua pidettiin arvossa ja näyttelyäni ja minua tultiin kuvaamaan myös televisioon. Molempina jouluina olin Suomen ja Joulupukin maan lähettiläänä toivottamassa kaikille Hyvää Joulua! Kivalta tuntui myös se, että toimittajat sanoivat esiintymiseni olleen ”nice”! Toisella kertaa Gdanskissa, Wyspa Scarpowissa rakensimme myös kaksi lyhtykotaa ja kolme taigahirveä alusta loppuun. Hommat onnistuivat, vaikka kiire oli kova. Päiviin kuuluivat sekä oppilasryhmien tapaamisia, että ”eläinten” kokoamista, että näyttelyn pystyttämistä. Nyt en pysty muistamaan, miten yleensä ehdittiin, mutta avajaiset olivat huippuhienot. Paikalla olivat tv, radio, toimittajat, että valtavasti ihmisiä. Pihalla höyrysivät keitto- ja teepata; kynttilät ja soihdut paloivat; tulennielijät esiintyivät. Ihmisiä oli valtaisa määrä – Sobieszewskan saarelaiset olivat tulleet juhlaan. Saari on Gdasnkin kaupunginosa ja valtaisa lintuparatiisi ja luonnonsuojelusalue. Asukkaita n. 2000 henkeä (siihen aikaan). Olin kiitollinen kokemuksista ja olen yhä.
Olin siis päässyt vaatimattomine taigahirvineni ulkomaille, tehnyt heidät tutuiksi ja luullakseni siinä onnistunut hyvin.
Minut kutsuttiin myös Jurmalaan – jopa kaksi kertaa – Suomen kulttuuripäivien ajaksi näyttelyä pitämään sikäläisessä kulttuuritalossa Buldurissa. Ensimmäisellä kerralla siellä olivat esillä koivumaalaukseni. Minua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Asuimme korjauksen alla olevassa hotellissa, josta kerrottiin tulevan viiden tähden rantahotelli ja kaikki mikä oli valmista, oli todella upeaa. En ole koskaan, misssään, syönyt niin hyvin kuin Latvian ravintoloissa. Heillä on uskomattoman hieno tapa laittaa ruoka esille ja se on hyvää. Avajaiset olivat myös upeat. Emme me ole Suomessa tottuneet järjestämään mitään sellaista. Pöydät notkuivat upeasta tarjoilusta.
Kerroin näyttelyissä aina tarinat siitä, miten olin löytänyt aiheeni – se tuntui myös ihanalta. Olin päässyt pitemmälle, kuin koskaan olin ajatellut pääseväni omana itsenäni, omilla töilläni. Ja olin myös saanut uusia ystäviä.