Arkisto » toukokuu, 2017 «

Kävimme muutaman Savonlinnan fotokerholaisen kanssa Porosalmen laivalaiturilla. SE oli ”kutistunut” kooltaan ja täysin rappeutunut olemukseltaan. Eipä siltä enää voisi hypellä voimahyppyjä Leppävirta-laivan matkustajien iloksi ja ihmetykseksi.

Olen korjaillut Emil Tolvasen kuvia mm. tästä paikasta. Miten kaikki olikaan harmoonista ja siistiä. Laivaranta, kuten kaikki muutkin paikat tienvarressa, ovat täynnä rojua, kasoja, kaadettuja ja korjaamattomia puita, sekalaisessa järjestyksessä. Minä en löytänyt kauneutta. Eino Heiskasen pihapiiri oli ennen aikaan esimerkillisen upea. Satama oli rauhallinen ja satumainen. Tienvarret ukin jäljiltä tarkoin harkitut. Nykyään kaikki sellainen välittäminen on tarpeetonta.

Ihmettelen kuitenkin, koska Porosalmella toivotaan turistien viihtyvän ja tänne uudestaan tulevan. Minä en tulisi mielellään paikkaan, missä perinteitä ei kunnioiteta. Muutama vuosi sitten kuljin Italiassa Cinque Terren maisemissa kuukauden. Missään, ei kertaakaan tullut mieleeni, että jossakin olisi ollut epäsiistiä. Paitsi sitten tietenkin, kun mutavyöryt rikkoivat monta kylää ja kaupunkia alueella. Mutta silloinhan sinne ei päässyt kukaan näkemään ilman lupaa.

Kuulin, ettei geologista polkua enää korjata. Kuinka monta avustusta siihen on saatu ja nyt sen annetaan mennä lopullisesti. Se, jos mikä on mielenkiintoinen ja paikallishistoriaa aidoimmillaan. Harmittaa hirveästi.

 

Valokuvat, vanhat sellaiset, ovat mielenkiintoisia. Yhtenä päivänä niistä, joita on jo pitkään katsellut, löytyy uutta. Henkilölle löytyy nimi; talolle paikka. Heiskalassa oli ennenmuinoin vain kaksi taloa. Ns. Vartialan paikka, jossa siltavouti Vartiainen asui perheineen ja johon taloon korjauksen jälkeen muutti Heiskalan vanha pari Albin ja Eriikka 30-luvulla. Eino sai perinnökseen vanhasta Heiskalasta toisen puolen ja Hulda-Maria sitten Vartialan paikan uuden osan Pääskylän kodikseen 30-luvun lopulla. Ahvenlahden mökki ja Paastaipale olivat palkollisten asuttamia. Siinä kaikki.

Heiskasten suvun syntysanat Porosalmella 5

Kävin pitkästä aikaa Helsingissä Kansallismuseon Esihistorian näyttelyssä. Se oli uusittu; näyttelyn suunnittelijana poikani ystävä ja kollega. Siis jännittynein mielin menimme serkkuni kanssa. Oli vapun aaton aatto ja kamala sää. Porukkaa virtasi uusittuun näyttelyyn jonoksi asti. Ja olihan se elämyksellinen entiseen verrattuna. Selkeä, pelkistetty mutta myös kerroksellinen. Mietin ja muistelin omia tuntemuksiani Esihistorian toimistossa piirtäjänä, miten elämyksellistä olikaan saada koskettaa ja tustua esineisiin. Joku oli ne tehnyt kaun sitten jossakin ja minä sain ne eteeni piirrettäväksi. Siihen aikaan ei digiaika ollut vielä saapunut, joten piirtäminen oli tärkeä vaihe taltioinnissa. Piirtämällä sai esille esineen struktuurin paremmin kuin valokuvaamalla. Ihmiset esineiden takana tulivat todellisemmiksi; he olivat todella joutuneet elämään elämänsä käyttäen niitä esineitä. He; minunkin esivanhempani olivat selviytyneet aikojen alusta. Kunnioitus kasvoi suuresti.

Taloni, jossa nyt asun on peräisin Sulkavalta Kapakkamäen kivikautiselta asuinpaikalta. Oikeasti. Kun olimme ostaneet vanhan hirsikehikon ja kerroin siitä töissä Esihistorian toimistossa, tutkija Matti Huurre totesi, että meillä täällä on paljon valokuvia talostasi ja kaivauksilta sen vierestä. Arkeologit olivat yöpyneet kaivauksien aikana myös tässä talossa. Taloni hirsien kasvualusta on tuo ikiaikainen asuinpaikka historioineen. Olin hyvin ihmeissäni ja onnellinen tuosta tiedosta. Tänä vuonna taloni juhlii 100-vuotista taivaltaan.

Viime aikoina olen paljon miettinyt, mitä tarkoittaa historia ja mitä tarinat. Varsinkin jos  ns. historialliset tarinat osottautuvat humpuukiksi. Miksi ei aito, oikea historia riitä vaan on keksittävä jotakin lisää. Ihmetyttää myös se, etteivät ihmiset tunnu välittävän onko tarinointi ollenkaan totta vaan vain hömppää.