Arkisto » lokakuu, 2017 «
Viime viikonlopun vietin Helsingissä kulttuurin parissa. Aivan ensimmäinen kohde oli Kaupungintalo, jonne menin Seurasaaren Joulupolku-kokoukseen. Aloin lopulta todella ymmärtää miten isosta ja nopeasta tapahtumasta on kyse. Olen mukana!
Perjantaina kuljeskelin Kansanrunousarkiston, Valtion Arkiston, Ateneumin, Hakasalmen Huvilan ja Taidehallin kautta. Ateneumissa oli menossa Ankallisgallerian näyttelyä ja sen me katsoimme yhdessä lapsenlapseni kanssa. Taidehallin avajaiset ystävättäreni kanssa. Siellä oli väkeä! Ja miten hieno näyttely Åke ja Karin Hellmannin ”Jaettu ateljee” on. Karin Hellman on ollut aikansa uranuurtaja. Hänen kollaaseissaan oli taitoa, huumoria ja rakkautta. Ja vielä upeaa: Hakasalmen huvilan hieno 100-vuotiaiden suomalaisten valokuvanäyttely oli vaikuttava. Ja he kaikki satavuotiaat olivat olleet avajaisissa. Kuten Åke Hellmankin oli. Miten kunnioitettavaa ja koskettavaa!
Tänään kotona lämmittämässä tupaa ja tutkailemassa tuntoja kaiken kaupungissa koetun jälkeen.
Helsingissä oli sään puolesta mahtavaa. Ihan kuin ennenvanhaan: aurinko paistoi siniseltä taivaalta, eikä tuullut. Istuin lounaalla Valtion Arkiston kahvilassa ja nautin olostani täysin rinnoin ja illalla Lasipalatsin kahvilassa lasillisella kaupungin vilinässä.
Ja taas sataa. Eilisenkin päivän pysyttelin sisällä ja lueskelin sunnuntain kunniaksi ja takia. Isälläni oli tapana sanoa, että pyhätyö vie puolet viikon työstä. Levättävä on. Olenkin noudattanut isän neuvoa. Tuntuu jopa vaikealta raataa sunnuntaisin. Iltapäivällä sitten pieniä töitä ja laskeutuminen arkeen.
Näyttelylle kuuluu hyvää, sanoi kirjastonhoitaja lauantaina. Ihmiset vaeltavat kirjahyllyjen lomassa ja juttelevat kuvista. ”Sinun pitäisi olla kuulemassa!” Olinkin yhtenä päivänä ja niin se oli. Tuntui mukavalta. Miksi kannattaa tehdä näyttely jos se ei ole kiinnostava.
Tänään menen taas kirkolle ja pyrin takaisin ajoissa; kotona on järjestelemistä kaiken aikaan. Jopa keittiö pitäisi siivota kunnolla. Asuessamme Espoossa jokin eläin – orava, näätä – oli tuhonnut keittiömme. Siivosin sitä kolme päivää! Onneksi eläin ei ollut päässyt jauhokaappiin. Mutta miten se olikaan saanut kaiken roskattua niin perusteellisesti.
Katselen ulos ikkunastani. Sama kuin kesällä – harmaata. Muutos on se, että koivuissa on vielä keltaisia lehtiä ja maaruska maassa. Harmaata! Olisipa hienoa lähteä jonnekin, jossa on kesän tuntua. Aurinkoa ja lämpöä.
Eilen oli Emil Tolvasesta kertovan kirjan syntymäpäivä, niinkuin ystäväni Juha sanoi. Oli myös juhlaliputus kunnantalon edessä; kolme suomenlippua ei pelkästään Emilin takia vaan myös suomalaisen kirjallisuuden päivän ja Aleksis Kiven takia. Illalla mietin kuinka Kivi kuvaili sankareitaan ja ihmisiä ja kuinka Emil. Kummallakin oma henkilökohtainen tapansa karakterisoida upeasti.
Juhlailta onnistui; ihmiset viihtyivät ja itsekin olin onnellinen: me olimme saaneet aikaiseksi sisareni Hilkan kanssa kirjan Emil Tolvasesta. 
jolloin kirjamme Emil Tolvasesta julkaistaan. Jännittää ja väsyttää. Eilen viimeistelin näyttelyn. Ihmisiä alkoi jo kierrellä näyttelyä katselemassa. Minä tykkäsin lopputuloksesta kovasti. Kirjaston väki viimeisteli pikkukuvilla varsinaisen näyttelyseinän, joten siitä tuli rikas. Ahdasta kenties, mutta se tekee siitä hyvän. Siellä täällä hyllyjen välissä tapaa ennen Rantasalmella asuneita nokakkain.
Tänään siis h-hetki illalla.
Sataa ja tuulee, vaikka ilman pitäisi kirkastua iltapäivällä. Väsyttää tämä loputon sade. Yöllä kuuntelin tuulta valvoessani ja mietin sääilmiötä. Onko sade tullut jäädäkseen? Aiheuttaako lentoliikenne tämän pimeyden? Haluanko enää matkustaa lentäen? Mikä on eettisesti oikein? Odotin niin paljon kuulaita syyskuun päiviä, jolloin ruska hehkuu. Niitä ei vain tullut. Ei ainakaan tarpeeksi.
Toivon säästä huolimatta mukavaa avajaistilaisuutta; ollaanhan sentään katon alla.