Arkisto » helmikuu, 2018 «
Ihanaa, kun on pitkästä aikaa talven tuntua. Purevaa pakkasta ja lumihiutaleita. Eilen käydessäni Savonlinnassa, totesin taas kerran siellä olevan paljon kylmempää kuin metsän suojassa. Ne avovedet aiheuttavat ilmavirtauksia, joihin on osattava varautua.
Asuin melkein 20 vuotta Lauttasaaressa. Lapset olivat pieniä ja vein ne muiden lasten kanssa aamupäiviksi ”Ullan puistoon”. Kyllähän he siellä selvisivät ja olihan pakkasraja, mutta kyllä sielläkin osasi olla kylmät tuulet. Jos lähdit kävelylle, oli aina ajateltava miten päin saarta kiertää, ettei palellu matkalla. Samoin oli tehtävä hiihtoreissuilla. Kuulin Lauttasaaressa asuvalta ystävältäni, että sielläkin on tänä talvena jäät, muttei vielä riittävästi lunta hiihtoon. Harmi, jos ei tulekaan. Parasta oli päästä hiihtelemään kevätaikaan pitkälle Espoon saaristoon. Aurinko, kantava hanki, eväät, tilaa; parasta ulkoilua, jota muistan aina. Usein läksin yksinkin pitkille hiihtoreissuille. Melkki siinsi seitsemän kilometrin päässä. Sinne ei ollut meneminen – armeijan saari. Mietin millaista siellä on asua ja olla.
Sattui niin ihmeellisesti, että junassa Savonlinnasta Parikkalaan tapasin miehen, joka oli ollut komentajana saaressa. Aloimme juttelemaan niitä näitä ja päädyimme huimiin kertomuksiin ja Melkkiin. Eräänkin kerran, kertoi komentaja, hiihteli vanhempi nainen saareen. Häneltä kyseltiin, mistä hän oli tullut. Espoosta! ”Kyllä pitää olla laajat Espoon kartanon maat!” Komentaja siihen, että olisi nyt rouvan parempi hiihtää omia jälkiä takaisin, ettei joudu sulavesiin. Toisen kerran hirvi ui juhannuksena saareen. Komentaja epäili, että se oli säikähtänyt juhannusjuhlia ja lähtenyt karkuun. Hirvi jäi asumaan saarelle. He tutustuivat komentajan kanssa. Ja kun komentaja lähti eläkkeelle, tuli hirvi laiturille asti hyvästelemään lähtijää. Muitakin juttuja oli, mutta komentaja jäi pois junasta ja minä vaihdoin toiseen, joten emme voineet jatkaa hersyvää tarinointiamme. Sain kuitenkin tietää, millainen ihminen Melkissä oli asunut pitkään.
En ole vielä hiihtänyt Porosalmella; sukset ovat kadonneet jonnekin. Toivottavasti löydän ne; uusia en ehkä nyt osta. Kuljeskelen kevätjäillä minne tahdon potkurilla. Sekin on ihanaa, mutta siihen lienee vielä muutama viikko ennenkuin niin voi tehdä.
Siitä on jo kohta 21 vuotta, kun Horatius G. Heiskanen pääsi julkisuuteen. Ensin Taidekahvila Taigan näyttelyn tutkijana ja sittemmin radion tiedetoimituksen aprillipäivän tiedehenkilönä. Edelleenkin iloitsen Horatiusta muistellessani. Teimme useita pesäpäivien souturetkiä kirkkoveneillä Horatiuksen kunniaksi, keräten samalla puuluulöytöjä Haukiveden rannoilta. Parhaita olivat hetket auringonlaskun aikaan Pikku Kaarnetin rannalla tarinoita kertoillen. Muistan yhäkin yhden ihanan illan, kun teemanamme oli käpy. Käpy aiheenamme kerroimme monta koskettavaa tarinaa toisillemme nuotion valossa, yön hiljaisuudessa.
Muistan, kun ystäväni Saara sai Horatiuksen elämänkerran käsiinsä. Hän sanoi sen olevan hauskinta ikinä ja että se on saatava radioon. Ja niin hän saikin. Saara piti viikottaisia esitelmiään antiikin ajoilta ja Horatius natsasi sitten aprillipäivänä elämänkerrallaan, jonka toinen ystäväni Juha oli loihtinut tyhjästä. Hulluinta oli se, että Saaran korkeastioppineet ystävät soittivat Saaralle ja ihmettelivät oikeasti, kuinka tutkijan elämä voi olla merkillistä.
Saahan sitä hullutella, eikö niin, mutta jos alkaa kertoa tarinoita vailla perää vaikka Porosalmesta; sitä en voi ymmärtää. Pitäisi olla sen verran munaa, että sanoo tarinan olevan fiktiota. Varsinkin, kun historia ja ihmiset, jotka täällä ovat eläneet ja elävät, yhä muistavat miten oikeastaan kaikki meni. HORATIUS HEISKANEN