Arkisto » maaliskuu 16th, 2018«
Eilen kuulin radiosta mielenkiintoisen ohjelman lestadiolaisuudesta. Ihmisistä uskomusten sisällä ja – ns. turvallisuudesta.Omassa elämässäni en milloinkaan ole tuntenut itseäni epävarmemmaksi kuin uskovan ihmisen läheisyydessä. Lapsuudessani eräs isotädeistäni, joka asui jopa vuoden perheeni kanssa, oli uskovainen. Kaikki se, mitä me lapset teimme oli syntiä; vihelsimme, pelasimme korttia ja söimme ruokamme lautasilta. Tämä nyt kuulostaa vähän oudolta mutta niin se oli. Hän söi sanomalehden nurkalta ja ihmetteli, kun teimme äidille tiskiä. Hän oli niin vaatimaton kristitty. Hän piti meille myös pyhäkoulua. Saimme lampaita, kun osasimme läksymme. En ymmärtänyt yhtään mitään hänen puheistaan. Pelonsekaisesti katselin hänen toimiaan aina. Tiesin olevani huono lapsi.
Vakavammin jouduin uskonnollisen yhteisön piiriin mentyäni naimisiin. Mieheni perhe oli helluntalainen. Tiesin siitä vasta hääpäivänäni, kun anoppini kertoi menevänsä kokoukseen. Ihmettelin minne kokoukseen ja minulle kerrottiin lopulta, mitä se tarkoitti. Se oli shokki. Olin poikaystävälleni sanonut, etten tahdo olla minkäänlaisen uskonnollisen yhteisön lähimaillakaan, eikä hän kertonut, että hänen muu perheensä kuuluu helluntalaisiin. Minulta järjestelmällisesti salattiin yhteisö, jonka kynsiin jouduin appiukon hautajaisissa. Enpä olisi uskonut sitä julkista nolaamista, johon jouduin.
En pysty kunnioittamaan sitä, että uskovat katsovat olevansa parempia ihmisiä kuin ”pakanat”. Kerran sanoin eräälle papille, joka kehoitti minua tulemaan kirkon piiriin, että minä uskon mihin uskon, mutten todellakaan halua ihmisten tekevän niinkuin minä teen – en käännytä ketään. Pappi sulki suunsa.
Monet ihmiset kuuluvat johonkin uskonnolliseen yhteisöön ja saavat sieltä ”tukea”, tuntevat olevansa turvassa. Entä me, jotka emme usko tuhatvuotisiin tarinoihin, vaan yritämme toimia tänään ja huomenna itsenäisesti kunnioittaen muita ihmisiä heidän elänmässään? Me, uskon minä, olemme paremmassa asemassa ja rauhassa itsemme kanssa.