Arkisto » kesäkuu, 2018 «
Porosalmi ja Rantasalmi on saanut julkisuutta näinä päivinä. Tosin ikävissä merkeissä. Veneonnettomuudet Haukivedellä olivat kohtalokkaita. Se, joka ei ole liikkunut koko ikäänsä vesillä, ei voi tietää vaaranpaikoista. Parkunselkä on aivan lähelläni, joten tiedän mistä puhun. Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin itse ohjaamassa pientä perämoottoria ja mukana oli 8 henkeä. Kenelläkään meistä ei ollut pelastusliiviä. Myrsky, ehkä syöksyvirtaus, alkoi äkisti, kun olimme jo Ahvensalmen selällä menossa Oraviin. Kääntyminen ei tullut kysymykseenkään. Ohitimme luodon muutaman metrin päästä, kun hirveät aallot möyrivät pohjia myöten. Osa porukasta ei osannut uida; Leppävirta katosi välillä näkyvistä ja me jatkoimme matkaamme Oraviin. Onnistuimme! Ihmettelen sitä vieläkin!
Tullessamme takaisin Porosalmelle Haukivesi oli ns. rasvatyyni, mutta monissa saarissa näkyi kaatuneen puita. Sen jälkeen olen aina toivonut, etten joutuisi myrskyn silmään, mutta niin on kuitenkin käynyt. Olen myös oppinut odottamaan rannalla myrskyn laantumista. Kerrankin olin niin märkä, ja kun kuivia vaatteita ei ollut, piti mennä mukana olleeseen jätesäkkiin ja keittää kuumaa teetä pakissa litrakaupalla pysyäkseen lämpimänä. Lopulta myrsky laantui; alkoi sataa, pääsin jatkamaan matkaa; enkä sairastunut.
Meidän kylässämme on Hietalampi. Lapsuuteni satujen lampi, jonka pohjassa voi nähdä uppotukkien salaisen maailman. Lammen sanottiin olleen yksi Suomen puhtaimmista vesistä. Punaiset lumpeet kukkivat; isot ahvenet t uivat uppotukkien välissä. Ja tarkoitan isot, koska suurin, jonka näin maalla, oli 52 cm pitkä. Puntaria ei ollut punnitukseen sillä kohtaa.
Lampi on ekosysteemiltään siltä osin tuhottu. Uppotukit on tarkkaan viety lammesta ja samalla sen vesi muuttui sameaksi. Ympäristöihmiset eivät olleet varmaankaan tietoisia, mitä tapahtui. Ja sitten olikin myöhäistä. Nykyään lampi on muutettu lohilammikoksi ja todellakin vain vähän sen upeudesta on jäljellä. Se hieno, salaperäinen maailma, joka kiehtoi lapsena on ikuisesti kadonnut. Valitettavasti!
Miksi me emme opi kunnioittamaan luonnon voimia ja ihmeitä ja säilyttämään niitä?
Lauantaina 9.6. avasimme Rantasalmen kesän ja Emil Tolvasen näyttelyn Rantasalmella. Tilaisuus oli mukava, leppoisa, runsas ja viihdyttävä. Museon näyttely sai valtavan hyvän palautteen. Sermit oli uudistettu paikkaan sopiviksi Rantasalmen työvalmennuksen toimesta. Ne olivat todella näyttelyn a ja o. Raija Niemi pistäytyi näyttelyssä ja vasta kun sanoin, ymmärsi että ne on ne sermit vanhat, jotka olivat kamalat aiemmin. Emilin kuvat puhuttelevat ihmisiä. He katselevat sydämellään ja ymmärtävät kuinka mahtava valokuvaaja Emil on ollut.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi kun sain tehdä sekä kirjan että ne näyttelyt, jotka olen jo tehnyt.
Toivon, että Rantasalmelle suuntaavat turistit ja kesärantasalmelaiset tulevat museolle sankoin joukoin katselemaan ja ehkä tunnistamaan sukulaisiaan tai tuttaviaan. Ilolla otamme vastaan kaiken tiedon, jonka saamme, sillä se on kansanperinnettä ja aitoa historiaa Rantasalmelta.
Ikkunasta näkyy juuri upea sateenkaari: Äsken satoi ja ukkosti, nyt on jo tyyntynyt. Mitä kesääni kuuluu? Tänä kesänä ei paljon muuta kuin kesästä nauttimista. Nyt otan kamerani ja lähden vangitsemaan saateenkaaren, jos se on mahdollista.
Eilen valtaisa pölypilvi lensi Rantasalmen kirkonkylän yli ennenkuin alkoi tulla rakeita. Olin juuri lähtenyt ulos museolta ja sain kokea tämänkin. Onneksi sade loppui pian ja pääsin melko kuivana kotiin.
Olen ollut tekemässä parina päivänä Emil Tolvasen valokuvista koottua näyttelyä Rantasalmen kotiseutumuseolla. Avajaiset ovat lauantaina. Piti lähtemäni Helsinkiin mummottelemaan, mutta keikka onneksi peruuntui ja saan keskittyä tekemään näyttelyä kaikessa rauhassa. Jalat olivat turkasen kipeät kun kävelin bussilta kotiin; näyttelyn teko on ravaamista.
Kun katselen ikkunastani juuri nyt; harmaan sävyiset pilvet kehystävät järvimaisemaa. On siellä sentään pari punervaa hippusta; kuukauden kestäneestä kuumasta kesänalusta ei ole enää merkkejä. Sade on tarpeeseen. Omakin suoperäinen kasvimaa kärsi veden puutteesta kastelusta huolimatta. Odotan mansikoita, joita ei ole pariin kesään jaksanut tulla sateen takia. Voihan olla, että mansikat ovat jo liian vanhoja eikä nytkään tule. Laitoin kuitenkin lannoitusta ja kalkkia, joka nyt imeytyneen sateen jälkeen kasveihin.
Emil Tolvanen valokuvaajana kiehtoo aina. Ne samat kuvat, jotka ovat olleet jo näyttelyissä syksyllä, kiinnostavat yhä. Saa nähdä, miten näyttely vetää yleisöä katsomaan? Kuvia katselemalla ja tunnistamalla ne, saa tietoa entisistä ajoista ja paikan historiasta. Vartialan tupa oli toinen Heiskalan taloista, jossa isoisovanhempani Erikka ja Albin asuivat elämänsä viimeiset vuodet 30-luvulla. Vartiainen oli toiminut siltavoutina, asunut Porosalmella 1800-luvulla ja saanut 12 lasta, joista kukaan ei mennyt Heiskasen kanssa naimisiin. Talo purettiin 30-luvun lopulla ja sen uudisosa siirrettiin tyttären Hulda-Marian kesäpaikaksi ja nimettiin Pääskyläksi.
