Arkisto » tammikuu, 2019 «
on aivan pian lopussa ja sitten alkaa helmikuu Riitan päivänä. Päivä on aina ollut merkityksellinen minulle ja äidilleni. Nimipäivämme ovat peräkkäin. Ennen vanhaan nimipäivät vietettiin ja muistan monet tulppaanikimput, joita sukulaiset toivat. Kukat olivat kevään merkki. Eilen, vaikka oli upean talvista, en lähtenyt ulkoilemaan; oli sen verran kylmää. Mittari oli -30:ssa asteessa. Keväästä ei ollut vielä tietoakaan.
Tänään oli lähdettävä ulos ja oli itse asiassa mukava lähteä käymään kaupassa; eväät olivat aivan lopussa. Sain ajattelemisen aihetta, kun jostakin luin, kuinka paljon ulkomaiset hedelmäpuut tarvitsevat vettä. Rakastan persimoneja. Monet hedelmät eivät enää sovi minulle, mutta persimonit sopivat. Kypsät hedelmät Italian maaseudulla suoraan pöytään tuotuina veivät melkein mielenrauhani, kerran siellä ollessani. Katselin joulukuun alussa, pienessä pakkasessa, hehkuvia hedelmäpuita, kateellisena. Silloin ei persimoneja vielä Suomessa saanut. Nyt niitä on ollut jo monena vuonna kaupan hyllyillä. Mutta kuinka paljon persimonit l. khakit tarvitsevat vettä? Keneltä se vesi on pois?
Tulostin viime viikolla sukutaulujani. Serkkuni Pirjo on ahkeroinut mm. isoäitini suvun parissa. Tulosteita tuli yli 200 sivua. Kun olen katsellut länsi-suomalaisia sukupuitani, sieltä löytyy etupäässä kirkkoherroja ja nimismiehiä perheineen. Kirkonpalvelijat jatkavat sukupolvesta toiseen ammatissaan. Monet ovat eläneet aika vanhoiksi; heillä on siis ollut hyvät olot. Joukossa on kuitenkin perheitä, joissa melkein kaikki lapset ovat kuolleet melko nuorina. Rahwaan Historiassa on kerrottu pappien ja lukkarien elämästä. Kirjahan on luettava uudestaan, kun omat sukujuuret ovat selvinneet. Jotain tiesin, mutta että näin paljon kirkkoherroja? Millaisia he ovat olleet ihmisinä? Mitä olen heiltä perinyt? Arvoja?, Geenejä? Mitä muuta? vai enkö mitään?
Piipahdin Helsingin reissun lomassa Tallinnassa ystäväni Sadun kanssa. Matkamme kohteena oli Kumu ja siellä symbolistien näyttely. Olin kuullut siitä ylistystä ja kun minua aina kiinnostaa naapurimaamme kulttuuri. Oli mentävä ja olikin jotenkin aivan mahtava talvipäivä, aurinko paistoi kirkaasti, tuuleton meri, vähän pakkasta. Emme olleet nähneet pitkään aikaan ystäväni kanssa, joten juteltavaa riitti. Tallinnassa oli harmaampaa, mutta ehkä vähän lämpimämpää kuin Helsingissä. Ratikalla Kumuun ja kahvilan kautta taiteesta nauttimaan. Näyttely oli enemmän kuin osasimme odottaakaan. Olen Hugo Simbergin ihailija ja nyt näin hänen aikalaisiaan Baltiasta. Niin monin tavoin hienoja töitä. Milloin pääsimme sadun äärelle, milloin maisemaan, milloin kohtasimme ihmisen. Päästä varpaisiin se tuntuu, koskettava taide.
Kumun muut näyttelyt saivat jäädä. Tarkoituksemme oli mennä hirvikeitolle Raatihuoneen keittolaan ja sieltä vaelsimme sohjoisia katuja toviksi Adamson-Ericin museoon. Pakko sanoa, etten enää oikein jaksanut keskittyä hänen töihinsä. Olin täynnä symbolistien maalauksia ja niiden tunnelmia. Kotimatkalla oli pari tuntia aikaa pohtia elämää, kulttuuria, matkailua yms. asioita. Seuraavana päivänä matka jatkui kotiin sadunomaisen, suomalaisen, lumisen maiseman halki omaan jo vähän jäähtyneeseen mökkiin ajatukset maalausten lumossa.
Olipa ihana joulun aika. Saimme nauttia upeasta, talvisesta joulusäästä koko joulun ajan. Oli aika kylmiäkin päiviä, mutta eivätpä vielä harmittaneet. Tuuli, muttei kohtalokkaasti. Eino-myrsky aikoinaan riepotti mäkeäni toden teolla. Serkkuni tuli käymään kesken myrskyn ja kysyi, oletko muuten käynyt pihalla? En ollut, mutta olin kyllä kuullut tumpsahdukset. Kymmeniä puita oli kaatunut tai rikkoutunut sillä kertaa. Tiedetään siis miltä myrskytuhot tuntuvat.
Tänään lämmitin saunan. Se ei ole mökin muijalle ihan pikkujuttu. Ensin on tehtävä saunapolku; lunta oli ainakin 40cm. Sitten oli mietittävä jaksanko tehdä polun vielä avannolle asti. Jaksoin. Jää ei ole paksua, lunta on paljon ja jään päällä siitä syystä vettä. Luistelukelejä ei taida tulla?
Saunan lämmitys on sinänsä helppo juttu. Hyviä puita pesään ja kerran lisätään kunnolla ja sitten pääseekin jo saunaan. Tunsin itseni onnelliseksi. Meillä Fotokerhossa on tammikuun kuvana ”parasta elämässä”. Miten sen nyt sitten valokuvaisi? Missä kohden, kenen kanssa, millälailla? Saunassa tai saunaa lämmittämässä: kesällä tai talvella. En taida saada onnistumaan, vaikka haluaisinkin. Parasta elämässä! Eikö jokainen päivä, jonka elät, ole parasta elämässä? Miten se nyt on niin vaikea kuvata? Kertoa kuvalla? Jouluna yhteinen ruokapöytä herkkuineen; se on vuoden kierron hienoimpia hetkiä. Kalassa ja jos vielä saa jonkin kalan; sekin on hienoa. Illalla, kun on hyvä kirja luettavana; se on parasta… jne. Niin paljon ihania asioita.
Mikä oli joulunajan hienoin tapahtuma? Tähtihetki? Kyllä se oli Jorma Hynnisen, Johanna Tuomen ja Sauli Rissasen konsertti Joroisten kirkossa. Juhlallinen, tyylikäs, herkkä, komea ja vielä vaikka mitä. Kun tulimme ulos kirkosta lumisateiseen, hämärään iltaan, maisema oli elävä postikortti. Oli upeaa, että saimme sen kaiken.