Arkisto » helmikuu, 2019 «
Joskus jotkut teot lopullisia. Eräs sellainen on maiseman tuhoaminen. Se, mikä on tehty maansiirtokoneella, ei ikinä palaudu samaksi. Kävelin kotikylälläni taannoin ja ihmettelin intoa, jolla maisemat ja paikat on rikottu. Jollakin on visio ja valtavasti rahaa muuttaa paikat tuntemattomiksi. Onko hänellä rakkautta tai kunnioitusta kyläänsä koh-taan, on sitten ihan toinen juttu? Turisteja varten? Ketä varten? Ihmettelen suuresti!
Parina päivänä luonnossa putsailtiin puita. Tavallisella kävelypolullani oli mattona kuusen neulasia ja kuivahtaneita koivunoksia. Tykkylummet eivät aiheuttaneet täällä suurempia vahinkoja ja nyt vielä mahtituuli putsaili roskat. On jo ihan kevätmieli; päivänvalo, jota olimme vailla, on palannut. Sitä menee muutaman kuukauden hämyssä melkein huomaamattaan ja sitten kun valo saapuu, huomaa mitä vailla on oltu.
Olen kotonakin siivoillut, koska vuosien kerrokset alkoivat ahdistaa. Vaikea on luopua, mutta sitten kun sen on tehnyt, miten mahtava tunne. Katselen kakkuvuokia; montako pitää olla? Milloin viimeksi paistoin kakun? Kun minulla oli kahvila Taiga; kakkuja paistettiin jonkin verran. Nyt en paista? Ja piste! Montako pullavatia tai -koria tarvitaan yhden hengen taloudessa? Tarvitaanko vieraita varten? Kuinka usein laitan pullapitkoa vadille? En milloinkaan enää! Montako purkkia tarvitsen jauhoille tai yrteille? Kasseja? Käsilaukkuja? Jne. Lista on loputon tai tuntuu loputtomalta. Ajattelen tavarat kuutioina. Kuinka monta kuutiota näistä tulee tai edes osakuutiota. Miksi komerot eivät riitä? Sekin vielä? Miksi pitää olla tavaroita, kun ei ole edes komeroita. Kaikenkaikkiaan ihan mielenkiintoista siivota. Viime vuonna keksin vanhoille matoille uuden elämän; levitin ne kasvimaan käytäville estämään rikkakasvien leviämisen. Puutarhani oli kuin sali! Salin tunne pitää saada myös sisälle jokaiseen huoneeseeni, ja siitä syystä karsin!
Muistui mieleeni vanha tapa, kun isä sai paljon matikoita katiskalla; ne säilöttiin hankeen ja otettiin sieltä ruoaksi. Meillä ”matikkahanki” oli kinoksessa, joka aina kehkeytyi ihan portaiden lähelle. Kerroin muistostani serkulleni, joka myös muisti matikoiden säilömisen. Heillä paikka oli räystään alla, jonne kerääntyi tiukkaa lunta paljon. Muisto tuli mieleeni syystä, että sulatin pakastimeni vihdoinkin. Halusin tietää kuinka paljon pakastemarjoja ja muita pakastettuja ruokia oli vielä täksi talveksi. On kyllä! On syytä syödä viime kesän marjoja, joita kertyikin aika mukavasti, vaikka olikin niin kuiva ja kuuma kesä.
Kevätaurinko vie ajatukset jo puutarhaan ja kasvatukseen. Viime kesänä odottelin isoa mansikkasatoa, mutta poissaollessani kaikki raakileetkin olivat kadonneet, joten sain muutaman mansikan. Valkohäntäpeuraemo kolmine vasoineen piti puutarhaa herkkupöytänään. Peuroille kelpaa perunan varret ja porkkanan naatit, joten hyvästi sato. Tulevana kesänä teen mahtavan pelätin seisomaan keskelle tarhaa. Pelottaneeko se? Onneksi omenasato oli mainio, kuten vadelmasatokin. Soseet ovat talven herkkujani. Mukava paistaa lettuja puuhellalla illalla ja herkutella letuilla ja hillolla. Ensi kesänä en yritä mansikoita – riittää kun saan villejä herkkuja.
Tänään on pikkupakkanen; eilen nuoskaa. Tein polun saunalle. Lumi oli aivan vetistä lähellä maan pintaan ja raskasta. Lämmitin myös saunan. Paras sauna on oma ja sekin on ihanaa, että saunoo yksin omalla tahdillaan. Ainakin joskus. Tänään on upea esitys netissä Thais-ooppera. Odottelen iltaa, paistan ehkä lettuja ja haudutan hyvää venäläistä teetä. Kulttuuri-ilta kotona.
Radion musiikkiohjelma on verratonta. Nytkin kuuntelen Riston valintaa. Nautin joka päivä Yle I:sen ohjelmia. Onneksi on radio, koska tositv ei jaksa hirveästi kiinnostaa. Ristokin tuntuu leipovan, koska puhuu leivänteosta ihan innoissaan. Olemme siinä samanlaisia ihmisiä, vaikka minulta puuttuukin musiikin tietämys.