Arkisto » marraskuu, 2019 «
Tänään on ollut ihmeellinen kulttuuripäivä, vaikka aamulla ei siltä tuntunut, kun päähän särki ja väsytti. Aamiaisen jälkeen en jaksanut heti lähteä aamun muihin hommiin vaan jäin lukemaan Jorge Amadon kirjaa Ilojen Paratiisi. Sen nappasin kirjaston ”ota tästä” laatikosta. Amadoa olen lukenut aiemminkin ja ihastellut hänen värikästä tapaansa kirjoittaa. Tämä kirja on vahvasti yhteiskuntapoliittinen kirja, jonka elämänriemu loppuu ”edistyksen” ja ”lain” saapuessa kaupunkiin ja sen lisäksi; nimenvaihdos, tuomiokunta, kaupunki, kirkko, huvilat, hienostotalot, englantilaiset katukiveykset, pormestari, kirkkoherra, yleinen syyttäjä ja tuomari, tuomioistuin, vankila, vapaamuurarijärjestelmä, klubi, ja kirjallisuusseura…
Sitten kuuntelin Välilevyjä aiheenaan Manala. Nauroin ääneen kuunnellessani aiheen kuljetusta musiikin lomassa. Herkullinen aihe – jota on käsitelty monin tavoin musiikin ja muiden taiteen alojen toimesta. Kannattaa kuunnella ja innostua.
Olin jo aiemmin pongannut Maria Callaksesta kertovan dokumentin ja sain senkin katsottua tänään. Olen aina utelias taiteilijoiden elämästä kertovista dokumenteistä tai elämänkerroista. Aina sama. Kun he itse pääsevät kertomaan tarinaansa, se koskettaa eri tavalla kuin jonkun toisen kirjoittamana. Maria Callaksen kasvot, hänen äänensä, hänen karismansa kertoivat ihmisestä, joka aina teki parhaansa. Monet upeat laulajat ovat väsyneet ja sortuneet kuka mitenkin. He yrittävät vastata yleisön vaatimuksiin ja alkavat käyttää alkoholia tai huumeita jaksaakseen. Lepotauot pelottavat; unohtaako yleisö minut. Rauli Baddding Somerjoki on esimerkki laulajasta, jota ei ole unohdettu. Näin hänet kerran Atskin bileissä. Silloin kampanjoitiin Lepakkoluolan puolesta ja monet olivat meikanneet itsensä lepakkolaiseksi. Mielenkiintoinen ilta. Rauli oli pääesiintyjä. Olin aivan lähellä, kun hän valmistautui esitykseensä. Hän oli aivan hukassa. Tuntui. Kampasi tukkaansa loputtomasti, kulki seinänvieriä ja taas kampasi tukkaansa. Sitä kesti ja kesti. Sitten hän nousi esiintymään ja lauloi niinkuin Badding vain osasi.
Tässä päivän kulttuuriannista suurin osa. Vielä oli joitain pieniä iloja, joista ei sen enempää. Ajattelin olevani suuronnekas, kun sain nauttia kaikesta tästä tänään, vaikka päähän koskikin ja väsytti.
Uskaltauduin viimein kävelylle Porosalmen metsiin. Tekosyynä oli etsiä sieniä, vaikka oli jo tiedossa, ettei sieniä edes löydä lumen alta. Se, mikä oli ennen metsää, oli nyt täynnä rikkirevittyjä väyliä näköetäisyydellä toinen toisistaan. Väylät olivat leveitä kuin hiekkatiet; puuroskat kumottu väylien varrelle miten kuten. Itkin. Miksiköhän näitä väyliä ei oltu tehty ”hiljaa hyvää tulee” ajatuksella, jolloin maisema olisi saattanut näyttää siedettävältä. Mietin kenelle tällaiset kulkutiet on tehty. Ei ainakaan laiselleni luontoa rakastavalle, vanhalle ihmiselle. Ovatko nuoremmat ihmiset jo sokeita ja välinpitämättömiä luonnon arvoille? Haluavatko he tällaista vai olisiko ollut heistäkin arvokkaampaa edetä hitaammin? Nyt emme voi kukaan enää vaikuttaa lopputulokseen; jäljet näkyvät kymmeniä vuosia kallioperäisessä metsässä, joka muutenkin kasvaa hitaasti. Olin jo lapsesta käynyt näissä maisemissa mustikassa. Muistan yhä lammen rannalta nousevat korpikuuset. Hirvet, jotka kuljeskelivat suolla. Korppipariskunnan, joka asui alueella sekä hiljaisuuden ja rauhan. Suon tuoksun. Ne, jotka siellä nyt kulkevat eivät ikinä voi löytää sitä lumottua maisemaa.