Arkisto » tammikuu, 2020 «
Tämä tammikuu on harmaa ja sateinen. Liukas ja pimeä. Mutta ei tämä ole ensimmäinen tällainen talvi. Muistan vielä talven, jolloin asuimme Sääksmäellä ja kävin koulua Valkeakoskella. Sipulikukat kukkivat kaupungin puutarhoissa jo ennen joulua. Se tuntui oudolta silloin. Toinen talvi, ihan samanlainen kuin tämä oli vv. 1974 talvi. Lauttasaari oli jääkenttä, jossa seikkailin lastenrattaiden ja lasteni kanssa. Emme kaatuneet kertaakaan, vaikka pelkäsin kovasti.
Olen taas sukuni valokuvien parissa. Tarkoituksena saada isovanhempieni kansio valmiiksi. Vanhojen kuvien kanssa on sama aina. Kuvat tuovat mieleen muistoja ja tunteita. – Tuosta ihmisestä en koskaan oppinut pitämään, – tuo ihminen oli aina niin iloinen, vaikka elämä koetteli, – miksi tuo ihminen aina jaksoi marista, vaikka olisi ollut syytä iloita monista asioista… Joillekin antaa anteeksi pahat sanat, joidenkin poskea tekisi mieli silittää, joillekin olisi mukava kertoa elämästä…jne
Sitten aina löytää valokuvien joukosta myös dokumenttejä, joita on tullut tallennettua. Niin taas tänään löysin kestikievarisivun Rantasalmelta. Kestikievarista on tullut perheellemme rasite, koska emme ole siitä koskaan kuulleet, ennenkuin matkailun myötä sellainen luotiin. Antaahan se uskottavuutta, kun on perinteitä? Itse kuitenkin uskon, että se mikä on oikeasti ollut – olipa se vaikka miten vähäistä – on paljon arvokkaampaa kuin ns. tarinat. Tänään ajattelin, että minullakin on jo perspektiiviä elämään, koska olen syntynyt 1940-luvulla, syntymästäni taaksepäin samanverran ollaan 1800-luvun nälkävuosissa. Kamala aika, jolloin kuoli valtavasti ihmisiä nälkään. Osa jopa siksi, että yritettiin keksiä tapoja auttaa ihmisiä. Aputoimet toivat huonokuntoiset ihmiset yhteen ja he sairastuttivat toinen toisensa ja kuolivat. Nythän ilmastonmuutos voi tuoda ihan kamalia säitä, jolloin ruokaa vain ei ole. Ja maailmassa soditaan ja pilataan valtavilla taisteluilla meidän arvokas ilmamme.
Uusi vuosi 2020 on aloitettu opiskelemalla maailman valtiot ulkoa. Haasteen antoi lapsenlapseni ja oitis siihen tartuin. Pitäähän tietää missä mikin valtio sijaitsee. Maita on 197. Ne ovat useat ihan eri nimisiä kuin muinoin. Muistin lapsena tietysti Afrikan maat ulkoa, mutta nyt on tehnyt tiukkaa. Ikä varmaan vaikuttaa siihen, että on hitaampi; tekee virheitä eikä muista kirjoittaneensa jo nimeä. Pah! Joten lopputulos on se, että valtiot on jo tiedossa, mutta osa puuttuu aina! Samoin saaristojen nimet eivät muistu toivotulla nopeudella mieleen ja aika, 15 min, on jo mennyt. Hah! Siitä huolimatta olen muutamassa päivässä päässyt 173:en. Aluksi sain vähän yli neljäkymmentä muistiinisiinä samassa ajassa. Opin uutta vieläkin, joka on näin todistettu.
Olen myös alkanut opiskella italian kieltä katsomalla italialaisia sarjoja ja elokuvia. Sanat alkavat palautua mieleen. Tapasin taannoin ystäviäni Roomasta ja puhuimme mm. elokuvista. Puhuimme etupäässä englanniksi. Ystäväni rakastavat suomalaisia elokuvia ja Esa Pekka Salosta. Minä taas rakastin 60-70 luvuilla italialaisia elokuvia. Fellini, Taviani veljekset olivat suosikkiohjaajia, mutta katsoin myös ihan kaikki neorealistiset elokuvat, jotka oli nähtävissä Helsingissä. Fellinin Amarcordin katsoin viisi kertaa melkein peräkkäin. Se oli niin hyvä. Ystäväni puhui Amarcordista ja alkoi kertomaan enosta, joka kiipesi puuhun ja sieltä huusi avaralla lakeudella: ”Vorrei una donna!” Niin tein minäkin kahvilassa ja ystäväni katsoivat huolestuneena ympärilleen huusinko peräti liian kovaa. No! Kukaan ei ollut ainakaan kovin hädissään. Tuo eno on muuten sisilialainen koomikko. Sain kirjastosta lainaksi Nino Rotan ja muuta Fellinin elokuvien musiikkia. Tänä aamuna kuuntelin levyjä, ties kuinka monennenko kerran, ja nukahdin ihanaan uneen. Nino Rotahan on säveltänyt myös Kummisedän musiikkia. Ja se haikea teema, se koskettaa joka kerran, kun sen kuulee.
Vielä kerron roomalaisista ystävistäni, että he ovat käyneet Villa Lantessa, kun siellä esitetään suomalaisia elokuvia, aina keväisin. Ja Sorjonen on se sarja, jota he katsovat innoissaan. Sarja, jota itse en ole katsonut kuin ihan vähän joulun seutuun. Rikostarinoista en juuri innostu. Mutta aina joutuu samantien perumaan sanansa, koska juuri luin tiiliskiven nimeltä Shantaram. Kirja oli mielestäni taitavasti kirjoitettu rikoksista ja elämästä Bombayssa. Rikokset olivat huume, passi- rahanpesu jne. tyylisiä. Minuun teki vaikutuksen paikallistuntemus, ihmissuhteet, tapa elää. Niin ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin hän joka oli sen kaiken elänyt. Niin olikin, että kirjailija oli rikollinen, joka tiesi mistä kirjoitti. Hänen nimensä on Gregory David Roberts ja kirja on kiehtova.