Arkisto » maaliskuu, 2020 «
Kun katson ikkunastani juuri nyt, näen oranssin taivaanrannan, paikoitellen kiiltävän jään sinervän lumipeitteisen hangen vallitessa. Taivas on kirkas; päivästä tulenee kaunis. Kello ei ole vielä seitsemää.
Olen ollut viikon verran sisätiloissa toipumassa pienen operaation jälkeen ja sehän on vaikeaa ihmiselle, joka haluaa liikkua ulkona. Vaikka jäät ovat varmasti heikot, nyt olisi oiva ilma liukua potkurilla kotilahdella, vieläpä turvallisesti. Keväinen jäälakeus on suosikkini. Kaipaan pitkiä hiihtolenkkejä, joita tein Helsingissä asuessani. Kaikki saaret Lauttasaaresta länteen tuli kierrettyä Espoon lahdelle saakka. Silloin en pelännyt huonoja jäitäkään. Eväiden syönti jossakin lämpimässä, suojaisessa lahden poukamassa oli juhlahetki. Nyt maailma on muuttunut niin, ettei edes Savossa kohta uskalla mennä jäälle. Eipä olisi lapsuudessa uskonut.
Olemme tekemässä Savonlinnan Fotokerhon kanssa näyttelyä Järvie Maakuntamuseon tiloihin Savonlinnan vanhaan kirjastoon. Idean saimme Luston näyttelystä Metsie. Kysyin Luston väeltä voimmeko käyttää näyttelymme nimenä Järvietä ja saimme luvan. Järvihän on meille kaikille rakas luontoelämys, josta jokaisella on varastossaan valokuvia vuosien varrelta. Kuvat on jo kerätty; alamme työstää näytttelyä ja tarinoitamme. Tuntuu siltä, että aihepiiri on loputon: voimme vain hipaista sitä, vaikka valokuvia onkin järven pohjasta alkaen.
Oma ensimmäinen järvikokemus tapahtui ollessani seitsemän päivää vanha, kun marraskuun seitsemäs isäni ystävineen sousi äitini ja vauvan yli Parkunselän myrskyssä. Näin minulle on kerrottu ja siitä syystä sain toiseksi nimekseni Tuulikin. En vain ole oppinut rakastamaan kovaa tuulta enkä myrskyjä ja huolimatta varovaisuudesta monta kertaa olen joutunut järvellä myrskyn keskelle.
Aurinko loistaa metsän yläpuolella; valo vaihtui aivan toiseksi; uusi päivä on syntynyt.