Arkisto » huhtikuu, 2020 «
Ihana kevätsää; aurinko paistaa, alkaa olla lämmintä; linnut laulavat ja jopa kuikkapari on tullut omalle lahdelleen. Mutta! Miten voit nauttia ulkonaolosta, kun joka keväinen mekkala lomakylien rakennustyömailta ylittää normaalin äänimaailman. Koronan olisi luullut hiljentävän rakentamisen. Mitä vielä! Tuli avustuksia ja nehän pitää saada käyttää ryminällä. Melu alkaa aamuseitsemästä ja päättyy myöhään illalla. Yhtenäkin iltana ammuttiin kalliota vielä myöhään ja ilman varoitusääntä. Kuulosti myös siltä, että kivet sinkoilivat ilman patjoja minne sattuivat. Kuka valvoo korona-aikoina rakennustyömaita?
Luin juuri palkitun Pentti Linkolan elämänkerran. Hän kirjoittaa voivansa pahoin, kun hänen lähellään kasvaneita metsiä kaadettiin. Minulla on ihan sama tunne: kuvottava. Eikä tunne lähde pois ajattelemalla tai toivomalla. Muistan ne paikat, joita nyt rakennetaan kauniina ja tärkeinä itselleni, kyläni aarteina. Tunne siitä, että ökyrikkaat tulevat tänne maksamalla isoja rahoja ja vievät rauhan ja kotiseudun arvokkaat alueet itselleen; tuntuu pahalta.
Kuuntelen paljon tiedetoimitusta ja ajankohtaisohjelmia radiosta. Tässä taannoin Helsingin Yliopiston professori puhui tulevasta. Hän varoitti, että seuraava haaste mihin ihmiskunta joutuu varautumaan on ruoan puuttuminen. Ja kun ihmisillä on nälkä, tapahtuu pahoja. Nyt pitäisi varautua omavaraisuuteen; olla itsekäs ja miettiä miten kasvattaa kotoperäisiä kasveja suomalaisille. Tässä yhteydessä mietin sitä, että onko tulevaisuudessa luksusmatkailijoita tarpeeksi meidänkin kylän matkailukyliin? Ja kuka kaiken tämän jälkeen enää halua matkustaa minnekään turhan takia.
Olen matkustellut itsekin useimmissa Euroopan maissa, joissakin monesti ja kieltämättä haluaisin käydä vielä Prahassa ja Roomassa kuljeskelemassa ja nauttimassa vanhoista kaupungeista. Onneksi olen käynyt matalan budjetin matkoilla ja enimmäkseen nauttinut kulttuurista ja vieläpä muistan miltä tuntui olla vaikkapa Taraf de Haidouksin konsertissa Prahan kuninkaanlinnan maneesilla vesisateessa ihmisten kanssa, jotka eivät voineet lähteä pois, vaikka konsertti oli jo loppu ja romanialaiset korjailivat soittokamojaan pois lopen väsyneinä.
Tänä vuonna jäiden lähtö on varsinainen jännitysnäytelmä. Lahdella, jonka poukamassa asun, on vielä jääkansi. Aamulla jopa paksusti lunta. Hohhoijaa! Koko talven ajan rannat olivat sulat ja jäille ei juuri ollut menemistä. Kävin kyllä muutaman kerran vähän pitemmällä potkurilla, mutta vähemmän kuin koskaan. Ajattelin, että eipä aikaakaan, kun jäät ovat poissa. Mutta ei. Tänä aamuna riitettä riitti rantaan asti. Nyt kun katson ulos ranta on sentään vapaa ja siitä alkaa harmaa, ohut jääkenttä. Västäräkkipari kipittää aivan jään reunaa kevätmielellä ja tuo iloa korona arkeen. Olen myös nähnyt koskelon, sinisorsaparin ja joutsenet lähietäisyydellä. Vene on vielä mailla. Milloin? Oi milloin pääseekään järvelle. Eilen olin mennä kastautumaan, mutta vielä se jäi. Kahlasin tosin rantavedessä.
Nyt sininen taivas heijastaa jäälle ja avoimeen veteen sinensä ja vaaleat pilvet kaunistavat maisemaa. Odotan rentukoiden kukintaa. Ei yhtään tiedä kuinka paljon niitä tulee. Viime syksynä tein mittavan siivouksen ryteikköisessä rannassa, kun vettä ei ollut ja jos nyt rentukat jaksavat kukkia, niillä on tilaa koko rannan alueella. Sinivuokot jo hämmästyttävät sinellään monin paikoin. Ne ovat levinneet sinne tänne. Jotkut paremmin kuin toiset; kolmea erilaista on nähtävissä. Oli myös punainen vuokko Sääksämäen harjulta ystäväni tuomana, mutta se hävisi Savon pöpeliköissä kokonaan. Neljätoista vuotiaana asuin kuukauden Sääksmäellä kanttorin perheessä ja pääsin tutustumaan Sääksmäen harjujen kauneuteen. Olisipa hienoa joskus käydä sielläkin. Nähdä ne paikat, joissa on ikinä asunut. Viime äitinepäivänä ajelimme poikani ja pojanpoikani kanssa Kirkkonummen kaikki asuinpaikat. Täytyy sanoa, että paljon oli muuttunut. Vain yksi oli säilynyt suurin piirtein samanlaisena maisemaltaan – Sjökulla gård. Samat pellot ja rakennukset kuin silloinkin oli kun siellä asuimme.
Tällä välin pilvet ovat kasvaneet jo valtavaksi, jää taas harmaantuu, tuuli yltyy – kohta, niin toivon, jäät todennäköisesti lähtevät.
Edellisen tekstin ajatus unohtui kokonaan. Piti kirjoittaman entisajan metsästäjistä ja heidän saaliiden varmistamisestaan; tuli näet liikkua luonnossa niin, ettei jäänyt jälkeäkään, jotteivat eläimet kaikkoaisi riistapoluilta.
Nykyään kaiken tehdyn tulee näkyä suureellisesti, että näkyy kaikille mitä on tehty. Tekemisen jäljet jäävät, eikä niitä saa poistetuksi, eivätkä ne häviä ehkä kymmeniin vuosiin. Minusta meidän pitäisi ajatella tekemisiämme enemmän; mitä me oikein haemme. Nyt kun korona riivaa koko maailmaa, tulee ajatelleeksi, mitä kaikkea olisi saanut jäädä tekemättä, ettei tuho olisi niin massiivinen. Muistan erään luennon, jonka Lauri Anttila piti Atskissa alkuperäiskansojen elämästä. Silloin ihmettelin, mutta jäin miettimään esim. sitä että suahilit keräilevät ruokatarvikkeita keskimäärin kolmena päivänä viikossa; lopun ajan he seurustelevat. Toisin sanoen tarinoivat, opettavat lapsiaan, tekevät kulttuuriaan. Lauri kysyi tuolloin: kenellä on paremmin. Nythän suahilien elinolosuhteet ovat jo lukemani perusteella muuttuneet vaikeammiksi ja heidät on orjuutettu johonkin työhön, jota he eivät itse voi valita.
Maalla on nyt hyvää olla ja eleä. Tekemistä riittää ja ainahan voi keksiä jotakin uutta voimaa ja viitseliäisyyttä vaativaa. Ja sitten kun on tarpeekseen hikoillut, voi mennä omaan saunaansa ja kylpeä. Jäät sulava yöllisen sateen jälkeen nyt nopsasti ja loppuviikosta päässee jo rantavesiin kastautumaan. Jäiden seassa uinti on ollut lapsuudesta asti se juttu, joka on heti tehtävä, kun vain vettä on sen verran näkyvissä, että sekaan mahtuu.
Keväinen kotiympäristö on haastavaa tekemistä. Ei vaivaa kovin kuitenkaan yksinäisyys kun on kiirehdittävä hommasta toiseen. Eilen luin jostakin päivityksestä, että ylellisyys ei maksa mitään. Kuinka totta se onkaan; puhdas ilma, keväinen kasvun ihme, lintujen laulu ympärilläni tekee työn teosta juhlaa. Ihmeellisisntä on Porosalmen hiljaisuus. Monen vuoden iänikuisen rakentamisen ja sen aiheuttaman melun jälkeen luonnon rauha tuntuu lahjalta, varsinkin nyt kun stressiä on kaikesta ja varsinkin kun ympäristön suojeleminen on unohdettu. Tuntuu siltä, että rakennetun ympäristön on yllettävä jokaisen mökkiin. Johtojen ja linjojen verkosto on valtava ympärillämme.
Sinivuokot ja näsiät aukeavat jo pikkuhiljaa. Sitten alkavatkin jo nousta narsissit, esikot, krookukset, rentukat, scillat ja tietenkin myös leskenlehdet. Istutin syksyllä uusia sipuleita kukkapenkkeihin. Nyt en edes muista mitä kaikkea, joten on valtavan kiinnostavaa odotella kukkaloistoa.
Valo on ihmeellinen voima. Niinä päivinä kun on aurinkoista olo on voimakas, mutta tässä eräänä päivänä, kun matalapaine hallitisi, tuntui, ettei jaksa tehdä mitään. Tänään, kun on taas lämmin ja aurinkoinen päivä, pitää yrittää olla kohtuullinen töissään, muuten väsyy heti alkumetreillä. Eilen posti toi tilaamani Raivan, jolla menen harventamaan pienoista koivumetsikköäni. Raiva on mahtava vempele, koska se on äänetön työväline, jonka teho on mahtava – eikä tule edes hiki, kun sitä käyttää. Komentelen itseäni joka päivä ystävällisesti: ”No niin Riitta-Kulta, eikun hommiin!”