Arkisto » lokakuu 12th, 2021«
Vuosikausien ajan keräsin suppilovahverot Porosalmen korvissa. Nyt se on mennyttä aikaa, koska kyläämme on rakentamalla rakennettu lukuisia reittejä, etupäässä sähköpyörille. Harmittaa tietysti. Olen miettinyt kadonnutta aarretta kaikkien meidän ulkoilijoiden kannalta; suppilovahverot, mustat torvisienet vai sähköpyörät? Sienetkin ovat paikka uskollisia, kuten me ihmisetkin ja sienipaikka on kerääjälle onnen lähde. Menetetty sienipaikka on ahdistavan surullinen tunne; mennyttä iäksi. Kylässämme oli vanha kuusikko, josta saimme mustatorvisieniä joka syksy sen minkä jaksoimme metsästä kantaa. Miten sille kuusikolle kävi? Niinkuin aukkohakatulle kuusikolle käy ja paljon pahemmin. Ei riittänyt, että kuuset kaadettiin; kaadon jälkeen koko alue kynnettiin. Kaunis polku, ikivanha, jota pitkin kyläläiset olivat kulkeneet, hävisi. Kaikki sienet hävisivät, kuusimetsän tuoksu katosi; käveleminen yhtään minnekkään loppui. Mitä me menetimme? Menetimme luonnon kauneutta, monimuotoisuutta, naapurin kunnioituksen. Nyt paikalla ehkä alkavat kasvaa istutetut kuusentaimet, mutta ikinä se metsä ei palaudu kauneuteen.
Teimme tyttären perheen kanssa hienon retken Savitaipaleen kuntopoluilla. Mitä ihmettä? Polut olivat luonnollisia kulkupolkuja, ihmisten kävelemällä tekemiä. Maasto oli hyvin vaativaa; piti kiivetä useita kertoja jyrkkiä, kallioisia rinteitä korkealle. Polut olivat tekeytyneet kävelijöiden viisauden mukaan, ei retkipolkujen suunnittelijan kartalle merkitsemän viivan mukaan. Sinne ei pääse huonokuntoinen, eikä pyörätuolilla, mutta siellä voi terve ihminen kulkea ihaillen metsää, järveä ja maisemaa täydestä sydämestä. Kummallisinta oli se, että polku oli sallittu myös maastopyöräilijöille, mutta heidän kuluttamansa maa, ei juurikaan näkynyt. Hekin olivat kunnioittaneet maaston upeutta ja polun kauneutta.