Matka alkoi ”hernerokka”sumussa. Mahtava alku matkalle; eteensä ei näe eikä tiedä tietenkään mitä tulee tapahtumaan. Laivalla tapasin toisen valokuvaajan, joka sanoi, ettei ole koskaan moista nähnyt. Laivakaan ei kuin osittain. Tallinnaa lähestyttäessä sumu hälveni ja vain pilviä jäi taivaalle. Tallinnassa maa oli jo vihreaa ja kukkaset nostivat päitään. Pienoisessa bussissa matkasimme kohden Saarenmaata, jossa olin jo kerran, 25 vuotta sitten käynyt. Sillä kertaa matkaseurueeseeni kuuluivat tätini, jolla oli paha astma ja naapuri, joka juoksi 400m edellämme joka paikkaan. Kävimme kuitenkin Piispan linnassa, söimme upeasti ”linnassako” takkatulen äärellä herkullisen ruoan ja kävelimme pääkadulla.
Tällä kertaa olin matkalla yksin. Kaikesta menemisestä ja vauhdista voi päättää ihan itse. Saarenmaalla oli kevät pitemmällä kuin meillä Suomessa; maakukat kukkivat keltaisina ja sinisinä mattoina. Kuljin päivät kamerani kanssa ja yritin vangita paikan hengen. Parhaiten onnistuin ehkä kuitenkin kuvatessani Kuressaaren 455-vuotisjuhlan kanuunan laukauksen; yksi kuva ja siinä se oli. Paikallishistoria tuli tutuksi Piispanlinnan näyttelyssä; kansa ei ole sielläkään päässyt helpolla milloinkaan. Näyttely oli tehty hyvin ja historia oli todenmukainen, jota arvostan erityisesti. Piispa kävi aikoinaabn pari kertaa vuodessa paikalla ja rankaisi rikolliset; väitettiin että samantien tapettiin esim. varkaat.
Kuressaari on pienten talojen, pieni kaupunki. Puutarhat tekevät siitä ihmeellisen. En nähnyt vielä kukkivia hedelmäpuita; niiden aika on varmaan juuri parhaillaan. Ihmettelen vain, miten kaunista on silloin. Pitäneekö yrittää sekin vielä nähdä jonakin toisena keväänä?
Anglassa, pohjoispuolella saarta luvattiin olevan tuulimyllymäen. Päärakennus oli tehty kivestä, linnamaisesti. Museo oli kellarikerroksessa, jossa oli pimeää. Esineet ladottu esille oudosti. Valokuvat olivat toisessa kerroksessa maanrajassa, hyllyillä yläpuollella joitakin esineitä. Valaistus huono. Ravintola, jossa henkilökuntaa ei juuri näkynyt. Isolla rahalla, ISOLLA rahalla oli tehty historiaa kunnioittamaton tekele. Vanhat aurat toimivat ”risuaidan” luona valaisimina. Valaisimet oli rakennettu jokaisen auran keskikohdalle ja niissä oli värikkään kuupat. Erinomaista! Tyylikästä! Mutta hienoa oli käydä paikalla oppimassa, miten ei saa tehdä. Majataloni emäntäkin sanoi, ettei Anglassa ole mitään. Tai oli; muutama hapristuva tuulimylly ja ankkalampi lapsille.
Onneksi viimeisenä iltanani pääsin kulttuuritalolle kansantanssiesitykseen kaupungin juhlan kunniaksi järjestettyyn. Tanssijoita oli ainakin sata ja he välittivät jotakin sellaista taikapölyä, jota en koskaan unohda.