Parina päivänä luonnossa putsailtiin puita. Tavallisella kävelypolullani oli mattona kuusen neulasia ja kuivahtaneita koivunoksia. Tykkylummet eivät aiheuttaneet täällä suurempia vahinkoja ja nyt vielä mahtituuli putsaili roskat. On jo ihan kevätmieli; päivänvalo, jota olimme vailla, on palannut. Sitä menee muutaman kuukauden hämyssä melkein huomaamattaan ja sitten kun valo saapuu, huomaa mitä vailla on oltu.

Olen kotonakin siivoillut, koska vuosien kerrokset alkoivat ahdistaa. Vaikea on luopua, mutta sitten kun sen on tehnyt, miten mahtava tunne. Katselen kakkuvuokia; montako pitää olla? Milloin viimeksi paistoin kakun? Kun minulla oli kahvila Taiga; kakkuja paistettiin jonkin verran. Nyt en paista? Ja piste! Montako pullavatia tai -koria tarvitaan yhden hengen taloudessa? Tarvitaanko vieraita varten? Kuinka usein laitan pullapitkoa vadille? En milloinkaan enää! Montako purkkia tarvitsen jauhoille tai yrteille? Kasseja? Käsilaukkuja? Jne. Lista on loputon tai tuntuu loputtomalta. Ajattelen tavarat kuutioina. Kuinka monta kuutiota näistä tulee tai edes osakuutiota. Miksi komerot eivät riitä? Sekin vielä? Miksi pitää olla tavaroita, kun ei ole edes komeroita. Kaikenkaikkiaan ihan mielenkiintoista siivota. Viime vuonna keksin vanhoille matoille uuden elämän; levitin ne kasvimaan käytäville estämään rikkakasvien leviämisen. Puutarhani oli kuin sali! Salin tunne pitää saada myös sisälle jokaiseen huoneeseeni, ja siitä syystä karsin!

Ei kommentointia.