Uskaltauduin viimein kävelylle Porosalmen metsiin. Tekosyynä oli etsiä sieniä, vaikka oli jo tiedossa, ettei sieniä edes löydä lumen alta. Se, mikä oli ennen metsää, oli nyt täynnä rikkirevittyjä väyliä näköetäisyydellä toinen toisistaan. Väylät olivat leveitä kuin hiekkatiet; puuroskat kumottu väylien varrelle miten kuten. Itkin. Miksiköhän näitä väyliä ei oltu tehty ”hiljaa hyvää tulee” ajatuksella, jolloin maisema olisi saattanut näyttää siedettävältä. Mietin kenelle tällaiset kulkutiet on tehty. Ei ainakaan laiselleni luontoa rakastavalle, vanhalle ihmiselle. Ovatko nuoremmat ihmiset jo sokeita ja välinpitämättömiä luonnon arvoille? Haluavatko he tällaista vai olisiko ollut heistäkin arvokkaampaa edetä hitaammin? Nyt emme voi kukaan enää vaikuttaa lopputulokseen; jäljet näkyvät kymmeniä vuosia kallioperäisessä metsässä, joka muutenkin kasvaa hitaasti. Olin jo lapsesta käynyt näissä maisemissa mustikassa. Muistan yhä lammen rannalta nousevat korpikuuset. Hirvet, jotka kuljeskelivat suolla. Korppipariskunnan, joka asui alueella sekä hiljaisuuden ja rauhan. Suon tuoksun. Ne, jotka siellä nyt kulkevat eivät ikinä voi löytää sitä lumottua maisemaa.

Ei kommentointia.