Milloin metsää ei voi enää kutsua metsäksi? Mietin sitä tullessani mustikkaämpärin kanssa kotiinpäin. Lapsuudestani asti tuttu metsä oli ”muokattu” uuteen uskoon. Jopa liikenneympyrä ja viiden tien risteys löytyivät heti alkumetreillä. Teiden leveys on pientareineen varmasti 4-5 metriä; kivet ja kuopat koristavat tien pintaa ja tienlaidoilla sojottavat sinne työnnetyt puunrungot. Puhumattakaan isommista kivistä, joita on siellä täällä seassa. Tässähän on kysymys lomakylän luontopoluista, jotka jäävät ikiajoiksi kallioille kotikylässäni. Geologit tekivät aikoinaan ihanan luontoa kunnioittavan polun samoille kallioille, mutta se ei kai sitten ”tuottanut” matkailijayrittäjän pohjattomaan tarpeeseen tienata. Mieli maassa keräsimme jostakin ”teiden” risteyksistä mustikoita, joita kyllä oli kiitettävästi. Muistelin erästä rinnettä, jossa tapanani on ollut käydä mustikassa ja suppilovahveroita keräämässä. Paikalla on nyt se tie. Tie joka ei voi olla valmis; tie, jota ei olla suunniteltu kunnioituksella tai rakkaudella kyläni kauneutta korostaen vaan tuo mieleen metsäautotien, jossa isoilla telaketjutraktoreilla pääsee eteenpäin.

Mietimme ystävimme kanssa sanaa – kunnioittaminen. Millainen on sellainen ihminen, joka ei kunnioita ympäristoään, vaikka sitä väittää? Eikö meidän tekemisistämme välity muille kaikki tieto, jota toiset ihmiset tulkitsevat? Mitä tapahtuu kylällemme, kun omistajat eivät näe kauneutta luonnossa? Miten heidän yrityksilleen käy? Matkailijat hakevat kauneutta ja luonnonrauhaa maalta. Mielestäni. Minulla oli hieno reissu Örön saarelle vähän aikaa sitten. Saaressa oli n. 400 hehtaaria. Armeijat olivat siellä toimineet vuosisatoja? ja siitä huolimatta luonto oli ihmeellisen kaunis ja lajirikas. Rikkomaton. Miksi ihmeessä oman kyläni lajirunsauteen ja -lajirikkauteen ei kukaan ole tarttunut ja hoitanut ja vaalinut sitä? Miksi maalla tehdään pahoja virheitä, joita ei kukaan ei voi enää korjata? Metsänrikkomista sorateiksi ei pysty ymmärtämään muuna kuin ympäristön tuhoamisena.

Ei kommentointia.