Eemil Tolvanen oli kohtelias, herkkä valokuvaaja. Hänen kuvattavansa keskittyivät kuvaukseen luonnollisen valppaina ja läsnäolevina. Nyt, kun suurin osa näyttelyyn tulevista kuvista on jo tulostettu isoon kokoon,  havaitsen yhä paremmin, kuinka taitava hän on ollut.

Tänään kävin näyttelypaikalla Kylätie 52:ssa. Lakaisin lattioilta talven pölyt. Viime vuonna tyhjensimme huoneet sekalaisesta roinasta ja pesimmetalon sisältä moneen kertaan, mutta tänä vuonna siivoamista on vain vähän. Ikkunat näyttävät harmailta ja ne on varmasti pestävä, mutta muutoin voin keskittyä näyttelyn ripustukseen. Se on aina yhtä jännittävää. Miten ne ajatukset, joita on hautonut jo pitkään, toteutuvat. Tulevatko työt sopivasti esille? Onko tila riittävän suuri? Ovatko jotkut valokuvat liian pieniä? Minkälainen on kokonaisuus? Monenlaisia ajatuksia sinkoilee työskentelyn edetessä.

Toivon, että ihmiset tulisivat tunnistamaan sukulaisiaan. Toivon, että kuvatut saisivat nimen myös Kotiseutuarkiston kokoelmaan.

Tänään ajattelin pyöräillessäni kirkolta, minkälaisen kulttuuriteon Eemil Tolvanen teki. Hän oli torpparin poika. Varmasti paljon köyhempi kuin isoisoisäni, jonka torpassa Tolvaset asuivat. Mitä jäi meille muistoksi Albin Heiskasesta? Muutama valokuva, jotka Eemil Tolvanen otti. Pala maata, josta joka sentistä riidellään sukulaisten kesken. Mikä on arvokkaampaa? Mikä on pysyvää? Eemil kuvasi Rantasalmella pitkän ajanjakson ihmisten elämää. Hän tallensi muistoja, joista voi kertoa jälkipolville. Hänen työnsä on ollut mielestäni sanomattoman arvokasta.