Näyttelyn vieraat ihailevat Eemil Tolvasen tapaa vangita kuvattavansa. Myös Eemilin persoona puhuttaa. Hänen suurikokoisessa kuvassaan tavataan mies, jolla on herkkä hymy, ystävällinen katse: lempeä ote = taiteilija.
Ihminen ei voi hämätä toista ”teatterilla” tai esittämällä mukavaa. Persoona tulee läpi silmistä, ilmeestä, elekielestä. Aina. Eemil Tolvanen on vanginnut kuviinsa ihmisten herkkyyden. Hän on pysähtynyt ja pysäyttänyt kuvattavansa maagisella hetkellä. Hetkellä jolloin ihminen on läsnä. Hän on tehnyt valokuvistaan dokumentteja mutta yhtä lailla taidetta.
Näin kerran unta eräästä ihmisestä, joka aina vain jatkoi samaa epämääräistä ja valheellista tarinaansa. Suhteeseemme tuli särö.
Unessa vaadin tuota ihmistä näyttämään silmänsä. Hän ei näyttänyt. Otin hänestä otteen ja panin hänet maahan makaamaan ja katsoin hänen silmiään. Silmiä ei enää ollut. Ne olivat kuivuneet, eivätkä enää nähneet minua eivätkä ketään muitakaan. Unessa mietin, että tuo ihminen katsoi vain itseään ja omia tarpeitaan mutta hänellä ei ollut ennää kontaktia muihin ihmisiin. Tiesin, että tilanne tulee olemaan muuttumaton; me emme enää tapaa.
Turhaan ei sanota, että silmät ovat ihmisen peili. Kun katseesta katoaa lämpö, ystävällisyys ja lohdutus, ystävyyttäkään ei sieltä löydy.
Eemil Tolvanen valokuvaajana säilytti katseessaan lämmön ihmisiä kohtaan. Hän oli siksi niin suuri. Olen aina vain ylpeämpi rantasalmelaisena hänen taidoistaan. Tänään taas tunnistettiin ihmisiä! Ja ihailtiin ihmisten vaatteiden laatua, kuosia ja leikkauksia. Kuitenkin oli pula-aikoja, jolloin ei kretonkikaan ollut kovin halpaa tai edes saatavissa.