Helsingin päivien jälkeen, maalla syystöissä, on raskasta. Pikkumetsäni harvennettiin talvella. Oksat, latvat ja polttopuuksi sopivat kappaleet ovat lojuneet metsässä yli kesän. Kahtena päivänä olen polttanut roskapuuta. Se on rankkaa. Onneksi ja siksihän olen polttanutkin, satoi hiljalleen. Illalla sitten rankastikin. Metsä on ollut kostea ja turvallinen.

Metsänraivaustyö on terapiaa. Siinä on aikaa miettiä elämäänsä, tapahtumia ja tulevaisuutta.

Elämä yleensä ei mene suunnitellulla tavalla. Lopulta kaikki  menee uusiksi. Kuitenkin suunnittelua tarvitaan, jotta löytäisi ne puitteet, joilla mennään. Tämä vuosi on ollut merkillisen kiivasrytminen. Kuvittelin tekeväni näyttelyni ja muut työni kaikessa rauhassa, kerrankin. Toisin kävi.

Tuntui samalta kuin silloin, kun lapset olivat pieniä ja kävin kahta koulua. Yhtäkiire. Työni kuitenkin onnistuivat  mielestäni hyvin. Olen ollut tyytyväinen. Pystyn siis yhä keskittymään oleelliseen. Enkä ole heittänyt kirvestä kaivoon, vaikka on väsyttänytkin.

Loppupäätelmä tulevaisuutta ajatellen on; jaksan vielä jatkaa. Odotan innolla mitä tuleman pitää. Teen löysiä luonnoksia, harsin kappaleita yhteen; puran jos se on tarpeen ja loppumetreillä katsotaan, mitä hommasta on tulossa.