Syksy on tullut ryminällä. Tuuli, sade, rakeet, putoavat lehdet, kuolevat kukat, muuttolinnut. Kaikki ne liikkuvat vahvasti. Itsekin on liikkeessä. On pakko, koska on kylmä. Lauantaina kuljeskelin pihamaalla, kun kuulin hanhiparven ylittävän alueen. Mutta se olikin laajempi muuttoliike. Neljä auraparvea ritirinnoin oli lentomatkalla etelän suuntaan. Taivaankansi oli täynnään lintuja. Oli hienoa nähdä ne. Muistan, kun näin ensimmäisen hanhiparven. Tai ensinhän sen kuulee. Luulin, että iso joukko ihmisiä oli liikkeellä jossakin, kunnes näin lentävät linnut. Se parvi oli valtavan suuri. Ihmettelin silloin oliko lapsuudessani hanhiparvia muuttomatkalla? En muista koskaan nähneeni.
Naapurini, kuikat ja joutsenet, eivät olleet vielä lähteneet lahdelta. Ne uiskentelivat saunarannassakin kalastamassa. Kuikat ovat asuneet niin kauan kuin minä voin muistaa naapurinani. Joutsenet ovat löytäneet paikan joitakin vuosia sitten. Kesällä oli mukava seurata, kun joutsenperhe untuvikkoineen souteli ensi kerran majavaperheen lahdelle. Majava ei oikein tykännyt, mutta joutsenet eivät lähteneet mihinkään, vaikka majava läpsytteli häntäänsä aivan vieressä. Majava huomasikin, ettei ne lähde ja tyytyi sitten lopulta siihen. Majavat tuntevat olevansa myös ikäänkuin naapureita. Ne käyvät toteamassa onkijat, mutta sukeltavat onkiveneen alitse muina majavina. Lapsille luonnon tapahtumat ovat aina suuria ihmeitä ja on mukava mummina olla mukana vaikkapa kalareissuilla. Jos varsinkin ongella putkahtaa isoja ahvenenvonkaleita, niinkuin viime kesänä putkahti.
Syksy on sinänsä ihan mukava, kunhan siihen ensin tottuu. Ja tottuuhan siihen, kun on pakko.