Jatkan edellistä tarinaani…

Muutakin tapahtui Kansatieteen toimiston piirtäjänä. Sain tehtäväkseni piirtää kuvat Sireliuksen Siperian tutkimuksiin nimeltään Reise mit zum Ostjaken. Syvennyin piirroksiini käsitöistä ja valokuviin, joissa kerrottin elämästä Taigalla.

Eräs valokuva vaikutti enemmän kuin mikään. Se oli kuva pienestä puueläimestä, joka oli tehty yhdestä puusta. (Lisään kuvan myöhemmin.) Luin myös muutaman kirjan Sosva-joen varrelta uudestaan. Sestalovin Ugrien kehto kosketti herkkyydellään, Gontsarovin Kuningaskala kovilla kokemuksillaan ja Donnerin kirja tutkimusmatkailijan kokemuksista. Kaukainen sukuni jäsen oli myös perheineen ollut Siperian rataa tekemässä rautatieinsinöörinä ja Japanin sodan syntyessä jäänyt asumaan Taran kylään perustaen sinne maitotilan. Paikka siis kiinnosti jo ennestään.

Piirtäjänä paloin loppuun. Työ ei ollut fyysisesti raskasta, mutta kun siihen yhdistetään kovat vatsakivut, joille ei ollut selitystä; tilanne muuttui. Tarkka piirtäminen oli lähempänä kidutusta kuin mitään muuta. Lääkärit eivät löytäneet syytä; varhaiseläkkeelle vain psyykkisten ongelmien takia.

Myöhemmin vatsakipujen syy selvisi. Se oli laktoosi-intoleranssi ja pohjukaissuolen haavauma.

Matkani jatkui Rantasalmelle etsimään tehtävääni tässä elämässä. Muistin lapsuudestani kuinka lähellä olinkaan ollut luontoa (melkein liian), enkä Lauttasaaressa asuessani kokenut samaa yhteyttä. Se tuntui surulliselta. Rantasalmelta sain töitä Lasten kuvataidekoulun ohjaajana ja Kotiseutumuseon toiminnan suunnittelijana. Tilaa jäi muullekin ja aloin opiskella akvarellimaalausta, joka oli tarkan piirtämisen jälkeen haastavaa. Perustin kesäisen Taidekahvila Taigan, jonne sain kaverikseni muita paikkakunnan kädentaitajia.

Pikkuhiljaa luonnonmateriaaleista tehtävät tilateokset ja muu hömpötys saivat vallan. Taigahirvet valloittivat sieluni. Heidän tutkijansa Horatius Heiskanen, Juha Rämön ”löytäjänä”, pääsi vuonna 97 radion Aprillipäivän tiedetutkijaksi. Ystäväni Saara Lilja, antiikin tuntija, halusi lukea Juhan tekstin radiossa. Hauskinta tässä on Saaran kertomaa; hänen ystävänsä soittivat ohjelman jälkeen, että pitääpä olla moninaista tutkijan elämä. Koko stoori oli kuitenkin tietenkin fiktiota.

Maalasin sarjan maalauksia koivuhengistä. Olin aiemmin löytänyt Kansanrunousarkistosta Olanvinlinnan vaiheista kertovan tarinan ja ajatellut ”kuvittaa” sen. Olin jo unohtanut tarinan, koska se osottautui liian vaikeaksi käsitellä mitenkään. Vasta maalausten valmistuttua tajusin tehneeni tuosta vanhasta tarinasta maalaukseni. Alitajuntani oli työskennellyt hyväkseni vuosikausia. Olin kiitollinen. Olin pääsemässä niille lähteille, joihin olin uskonutkin pääseväni.

jatkuu…