Kävin pitkästä aikaa Helsingissä Kansallismuseon Esihistorian näyttelyssä. Se oli uusittu; näyttelyn suunnittelijana poikani ystävä ja kollega. Siis jännittynein mielin menimme serkkuni kanssa. Oli vapun aaton aatto ja kamala sää. Porukkaa virtasi uusittuun näyttelyyn jonoksi asti. Ja olihan se elämyksellinen entiseen verrattuna. Selkeä, pelkistetty mutta myös kerroksellinen. Mietin ja muistelin omia tuntemuksiani Esihistorian toimistossa piirtäjänä, miten elämyksellistä olikaan saada koskettaa ja tustua esineisiin. Joku oli ne tehnyt kaun sitten jossakin ja minä sain ne eteeni piirrettäväksi. Siihen aikaan ei digiaika ollut vielä saapunut, joten piirtäminen oli tärkeä vaihe taltioinnissa. Piirtämällä sai esille esineen struktuurin paremmin kuin valokuvaamalla. Ihmiset esineiden takana tulivat todellisemmiksi; he olivat todella joutuneet elämään elämänsä käyttäen niitä esineitä. He; minunkin esivanhempani olivat selviytyneet aikojen alusta. Kunnioitus kasvoi suuresti.

Taloni, jossa nyt asun on peräisin Sulkavalta Kapakkamäen kivikautiselta asuinpaikalta. Oikeasti. Kun olimme ostaneet vanhan hirsikehikon ja kerroin siitä töissä Esihistorian toimistossa, tutkija Matti Huurre totesi, että meillä täällä on paljon valokuvia talostasi ja kaivauksilta sen vierestä. Arkeologit olivat yöpyneet kaivauksien aikana myös tässä talossa. Taloni hirsien kasvualusta on tuo ikiaikainen asuinpaikka historioineen. Olin hyvin ihmeissäni ja onnellinen tuosta tiedosta. Tänä vuonna taloni juhlii 100-vuotista taivaltaan.

Viime aikoina olen paljon miettinyt, mitä tarkoittaa historia ja mitä tarinat. Varsinkin jos  ns. historialliset tarinat osottautuvat humpuukiksi. Miksi ei aito, oikea historia riitä vaan on keksittävä jotakin lisää. Ihmetyttää myös se, etteivät ihmiset tunnu välittävän onko tarinointi ollenkaan totta vaan vain hömppää.

Ei kommentointia.